"Herra", sanoi Antoinette, "tulee sairaaksi, jos herra ei mene ulos auringonpaisteeseen."
"Herra", minä sanoin, "on sitä mieltä, että aurinko hävyttömästi tunkee sieluun, joka rakastaa hämärää."
Jos olisin lausunut nämä sanat englantilaiselle naiselle, olisi hän surkutellut minua ja pitänyt minua puolihulluna ihmisparkana. Mutta Antoinettella on kansansa vaistomainen kyky ymmärtää sieluntiloja, ja hän pudisti vain päätään surullisesti ja sanoi, että se vahingoitti vatsaa.
"Antoinette hyvä", minä huomautin ja palasin entisaikain mietteisiin, "jos vielä jaarittelette noin vatsastani, rakennan minä neljänkymmenen jalan korkuisen tornin puutarhaan ja elän siellä ylhäällä ja annan lähettää ateriani sinne hississä enkä koskaan tule alas enää."
"Yhtä hyvin herra saattaisi olla paratiisissa", Antoinette sanoi.
"Ah", minä sanoin. Ja minä ajattelin sekalaisin tuntein sinihappopulloa.
Kaikkina näinä kuukausina Judith kuin kalpea aave piili sieluni syvyydessä. Me olimme eronneet niin täydellisesti, että kirjevaihto tuntui aivan mahdottomalta. Mutta vaikka minä en ollut kirjoittanut hänelle, lisäsi hänen kohtalonsa kuitenkin huomattavissa määrin sitä ääretöntä surumielisyyttä, joka synkisti minun elämääni. Suloinen, viiniä rakastava Judith! Kuinka monta kertaa olenkaan kuvitellut, kuinka hän riutuneena ja surullisena istuu Hoxtonin pienessä lähetyskirkossa! Olinko minä, Marcus Ordeyne, tuominnut hänet tähän katumuksentekoon? Kuka saattaa pitää moraalin vaakaa niin tasapainossa, että se voidaan ratkaista?
Vihdoin sain eromme vuosipäivänä kirjeen häneltä. Hänelle oli tuottanut pelastuksen jokin omituinen seikka, jota hän nimitti velvollisuudeksi. "Minä suoritan työtä, joka minulle on määrätty", hän kirjoitti, "ja minun onneni riippuu siitä, miten se menestyy. Minä tuotan eksyneelle ja kiusatulle hengelle lohdutusta. Yksi vuosi on poistanut kaiken kurjan naisellisen turhamaisuuden, sen näkölasin, niin sanoakseni, jonka kautta nainen tyytyväisesti katselee sitä vaikutusta, joka hänellä on mieheen. Nyt näen asiat selvemmin. Yksi vuosi on eittämättömästi osottanut minulle, että ilman minua tämä eksynyt ja kiusattu henki joutuisi turmioon. Minä pitelen käsissäni miehen sielua. Mitä sen enempää nainen uskaltaa pyytää korkeilta jumalilta? Sinä näet, että minä vielä käytän sinun vertauksiasi. Sinä kaikista rakkaista ystävistä rakkain, älä surkuttele minua! Voimakkaammin kuin kaikki rakkauden ilotulet kimaltelee velvollisuuden tähti, ja onnellinen se ihminen, joka voi elää sen kirkkauden valaisemana."
Tässä kummastuksekseni näin jotakin sellaisen elämänteorian tapaista, jommoista olin lähtenyt etsimään jättäessäni Veronan, mutta jota tähän saakka en ollut löytänyt. Se ei ollut erikoisen uusi eikä mutkikas eikä innostava. Mutta niin aina käy. Yhdentekevää, minkälaisten mielikuvituksen avaruuksien halki kuljemmekin, aina me kuitenkin välttämättömästi palaamme jokapäiväisiin ja kuluneisiin totuuksiin.