"Mutta tehän olette parooni!" hän sanoi ankarasti.
"Minä vakuutan teille, ettei se ole minun syyni."
"Minä luulin, että kaikki paroonit olivat huonoja ihmisiä. Sellaisia ne ovat romaaneissa. Te ette kuitenkaan olekaan paroonin näköinen. Teillä pitäisi olla mustat viikset ja monokkeli, ja teidän pitäisi polttaa sikaria ja olla korskean näköinen. Mutta sanokaahan, miten te kulutatte aikanne, ellette te tee mitään ansaitaksenne rahoja?"
"Minä kiertelen maailmaa", minä sanoin, "etsin seikkailuja niinkuin
Pyöreän Pöydän ritari. — Minä etsin elämänteoriaa."
"Se minulla oli jo syntyessäni, luullakseni", huudahti nuori New-York.
"Silloin minä kuolen löytämättä sitä, luullakseni", minä vastasin.
Lontoossa jälleen. Rauhallinen kotini. Antoinette ja Stenson. Tavallinen mukava jokapäiväinen elämäni. Kirjani. "Renessanssin Moraalin Historian" koirankorvainen käsikirjotus, jonka Stenson on ottanut matkakirstusta ja asettanut tavalliselle paikalleen kirjotuspöydälle. Kaikki ennallaan ja kaikki kuitenkin äärettömän muuttunutta.
Tunsin yhä lisääntyvää vastenmielisyyttä matkatuttavuuksia vastaan, joita en saattanut välttää. Se ynnä koti-ikäväni saivat minut palaamaan kotiin. Muuta hyötyä minulla ei ollut matkoistani, kuin että terveyteni oli parantunut. Ruumiillisesti oleskelin oudoilla seuduilla ja esiinnyin tilapäisissä seuroissa, mutta sydämeni oli koko ajan Regent's Parkin varrella olevassa Hautakammiossani. Minut veti sinne melkein magneettinen, vastustamaton voima. Molemmat palvelijani lausuivat minut tarvetulleeksi kotiin, mutta ei kukaan muu. Ainoastaan asianajajani tiesivät, että minun piti saapua. Ainoastaan heidän kanssaan minä olin ollut kirjevaihdossa niiden monien kuukausien aikana, jotka olin viettänyt matkoilla. Eihän kuitenkaan — minä olin myöskin kirjoittanut kirjeen rouva Mc Murraylle ollessani Veronassa. Hän oli kirjoittanut ja kysynyt, minne Carlotta ja minä olimme joutuneet. Minä vastasin kohteliaasti, mutta lyhyesti, että Carlotta oli karannut Pasqualen seurassa ja että minä aioin viettää epämääräisen ajan ulkomailla. Mutta kotonani ei ollut yhtään kirjettä minua odottamassa, ei edes asianajajiltani. Minä ajattelin surunvoittoisesti, että kernaasti olisin maksanut kuusi, kahdeksan pennyä siitä. Mutta se oli ohimenevä tunne.
Sitten alkoi omituinen, häiritsemätön elämä. Erikoisesti sitä tahtomattani minusta tuli erakko, elin yksin ja hylättynä päivästä päivään. Niinkuin yökkö minä vältin ulkomaailman auringonpaistetta ja tein synkät kävelyni illoin. Jos en olisi tuntenut piintynyttä vastenmielisyyttä vettä ja kosteutta ja kellarin monia muita hankaluuksia vastaan ja elleivät Stenson ja Antoinette olisi sopimattomia sellaiseen elämään, olisin hautautunut johonkin maanalaiseen luolaan. Minua vaivasi itse asiassa erakon lievälaatuinen hulluus. Klubissani en koskaan käynyt. Kerran näin pitkän matkan päässä vilahdukselta rouva Mc Murrayn ja hyökkäsin ylös raitiovaunuun, jottei tämä kunnon nainen tuntisi minua. Historiaani en koskenut. Renessanssin loisto oli hälvennyt. Minä tutkistelin uusplatonilaisia, mitä he opettavat ihmeistä, demoneista ja muusta sellaisesta, jota aina olen pitänyt huvittavana, joskin hyödyttömänä lukemisena. Minä kaduin, että olin tutustunut uudenaikaiseen tieteeseen, joka esti minua järjestämästä itselleni tislauskolveilla ja taikakristalleilla varustetun laboratorion, missä saattaisin kokeilla löytääkseni Elämän veden tai Viisaiden kiven.
Luin harvoin sanomalehtiä. Minä aavistin hämärästi, että jossain käytiin sotaa, mutta se ei minua paljoa huvittanut. Minä kammoin sen melua.