"No — suunnilleen kuusikymmentä", sanoi tyttönen.
"Minä olen hyvilläni, että olen kummallinen ja kiltti, vaikka puhunkin kaikenlaista roskaa", minä sanoin.
Ovela amerikkalainen tyttö kun oli, hän pisti kätensä kainalooni ja käveli minun kanssani laivankannella tuttavallisesti puhellen.
"Te olette kerrassaan herttainen", hän huomautti, "mutta minä tahtoisin tietää, mitä te oikeastaan olette", lopetti nuori amerikkalainen ystävättäreni.
Tunnustaisinko, että hän minua miellytti? Hän muistutti hieman Carlottaa. Hänellä oli Carlottan iho ja Carlottan avomielisyys. Mutta muuta yhtäläisyyttä ei ollut. Hänen aivojensa harmaa aines oli Wall-Streetin tislaama, ja taivaan ja maan välillä on olemassa ylen harvoja asioita, joita hän ei tuntenut.
"Minä olen pettynyt filosofi", minä sanoin.
"Ah — se ei ole mitään. Sitä on jokainen, joka jälleen tulee järkiinsä. Miten te olette ansainnut rahanne?"
"Minä en ole ansainnut mitään rahoja", vastasin nöyrästi.
"Minä luulin, että kaikki ihmiset, jotka teidän maassanne aateloidaan, ovat ansainneet suuret määrät rahoja."
"Aateloidaan?" minä huudahdin. "Mitä ihmeessä te luulette minunlaiseni kummallisen, vanhan linnunpelätin tehneen, jotta minut aateloitaisiin?"