"Yhtä hyvin minä saatan päästä palelemasta", minä ajattelin, "koettaessani saada selville, että on pelkurimaisempaa elää kuin kuolla. Minulla ei ole mitään kiirettä."
Otin matkapleedin, joka oli heitettynä sohvalle, kääriydyin siihen ja jatkoin kävelyäni. Olin pian taas vajonnut mietteisiini enkä huomannut, että pleedin kulma vähitellen solui alas lattialle.
"Minä teen sen!" huudahdin vihdoin ja hyökkäsin pöydän luo. Mutta pleedin ivallinen kulma oli liukunut lattialle asti. Minä astuin sen päälle, kompastuin ja tartuin vaistomaisesti pöytään pysyäkseni pystyssä. Horjuva pöytä keikahti kumoon, ja tulpaton sinihappopulloni vieri maahan ja särkyi tuhansiksi sirpaleiksi mosaikkilattiaa vastaan.
Kun nyt katselen taaksepäin, olen taipuvainen arvostelemaan itseäni lempeästi. Olisinko tyhjentänyt myrkkypullon, jos tapaturmaa ei olisi sattunut, sitä en voi sanoa. Sillä hetkellä, jolloin hyökkäsin pöydän luo, oli se aikomuksenani. Onnettomuustapauksen jälkeen, jonka katsoin riippuvan tavallisesta surkeasta huono-onnisuudestani, täytyi minun tunnustaa, että minä olin iloinen. Elämä ei suinkaan tuntunut minusta entistään miellyttävämmältä, mutta minä olin hyvilläni, että ratkaisu oli siirretty pois minun käsistäni. Enhän saattanut kulkea ympäri Veronan kauppaliikkeissä ostaakseni sinihappoa tai revolvereita tai köyttä metrittäin. Ja minun partaveitseni olivat (kun nyt Stenson ei ollut täällä pitämässä niistä huolta) suloisen tylsät, enkä minä tahtonut turvautua housunkannattimiinikaan. Minä murisin, kiroilin ja rähisin, mutta koska nyt kerran oli sallittu, että minun piti elää, alistuin ilottomaan ja teoriattomaan elämään.
Parin päivän kuluttua elämisen halu kävi minussa voimakkaammaksi. Minä sain päähänpiston. Minulla oli alustava elämäntarkoitus. Tahdoin mennä ulos maailmaan teoriaa etsimään. Löydettyäni sen tahdoin sovelluttaa sen niihin pariinkymmeneen vuoteen, jotka minulla mahdollisesti vielä oli elettävinä täällä maan päällä. Minun täytyi antautua sille vaaralle alttiiksi, että se ehkä johtaisi minut uuden Polyphemuksen kuolemaan.
Koska minusta ei juuri ollut luultavaa, että löytäisin sen teorian Italiasta, järjestin kuntoon matkalaukkuni ja kiiruhdin pois Veronasta. Neappelissa astuin höyrylaivaan ja läksin kiertomatkalle Levanttiin. Alexandrettassa menin maihin ja tiedustelin poliisipäällikön asuntoa. En mennyt tapaamaan Hamdi Efendiä. Mutta kävelin muurien ulkopuolella ja mietin raskasmielisenä ja synkkänä, missä Carlotta mahtoi istua Harryn ilmestyessä ja viheltäessä hänet luokseen kuin kesyn haukan. Se oli valkea, palatsimainen rakennus, jossa oli katettu parveke, suljetut sälekaihtimet ja paksut pylväät. Rakennuksen takana oli iso puutarha, jota ympäröi tuo kuuluisa muuri. Epäilemättä Hamdi oli rikas mies ja Carlotta oli kasvanut ylellisessä ympäristössä. Mutta siinä paikassa, missä Carlotta oli viettänyt lapsuutensa, oli läpitunkemattoman salaperäisyyden leima. Seisoin siinä pettyneenä, yhtä ymmälläni kuin usein ennen Carlottan sielua tarkastaessani. Tutkimukseni tuloksena ei ollut minkään uuden teorian, vaan vanhan, kalvavan tuskan keksiminen.
Palasin alakuloisena laivaan.
Toivoin kuitenkin, että uudet näkemykset karkottaisivat Carlottan lumoavan kuvan. Mutta ei — tämä oli vain yksi niistä monista vääristä luuloista, joihin perustin väärän filosofiani. Olinpa vaikka Beirutissa tai Alexandriassa tai Marseillesissa tai puoleksi itämaalaisessa Algierissa tai Andorran vuoritasavallassa, missä toivoin löytäväni alkuperäistä viisautta ja voivani luoda alkeisprinsiippeihin perustuvan teorian ja josta minut, kohtalon ivaa sekin, karkottivat kirput — olinpa maalla tai merellä, kaupungeissa tai yksin — kaikkialla sama levottomuus kalvoi sydänjuuriani, kaikkialla kuherteli se ääni, joka oli vaiennut (mitä minuun tuli), kyyhkysääniään korviini.
Minä muistan, että eräässä laivassa kuulin kauniin amerikkalaisen kuusitoistavuotiaan tytön kuvailevan minua "kummalliseksi, kiltiksi vanhaksi linnunpelätiksi, joka puhuu kaikenlaista roskaa, jota ei kukaan ihminen ymmärrä, ja joka koko ajan ajattelee jotakin muuta." Kun minä äkkiä sukelsin ylös kajuutanportaista, missä olin seisonut sytyttäen paperossiani, lensi nuori neiti tulipunaiseksi.
"Vanhako te luulette minun olevan?" minä kysyin.