Ja kun viimeinen sana on pantu paperille, aion mennä Pinakoteekkiin ja asettua jälleen Moronen freskon eteen, ja jos Miseratrix Virginum Regina silloin yhä hymyilee minulle ivallista hymyä, pidän sitä merkkinä, enteenä. Silloin palaan tänne marmoriluolaani ja poistun lopullisesti näyttämöltä. Lähtöni on oleva teatterimaisen taiteellinen — sen saatan vakuuttaa — mikä epäilemättä on tuottava parvekkeella istuville korkeille jumalille tavattoman suurta huvia.
II OSA.
XXI LUKU.
Nyt on kulunut suunnilleen kaksi vuotta siitä, jolloin toisen kerran seisoin Veronan Pinakoteekissa ja koetin lukea kohtaloni Morone-madonnan hymyilevistä piirteistä.
Näin, mitä jokainen järkevä ihminen olisi odottanut näkevänsä — maalatuissa kasvoissa oli aivan sama ilme kuin se, joka oli suututtanut minua pari kuukautta aikaisemmin, jolloin ryhdyin kirjottamaan ylläolevaa esitystä. Mutta koska minulla siihen aikaan ei ollut rahtuakaan tervettä järkeä, käsitin pahoinpidellyn Madonna raukan myötätunnon puutteen minulle annetuksi merkiksi, menin kotiin ja valmistauduin kuolemaan.
Siitä on siis kaksi vuotta! Vasta viimeksi kuluneiden kuukausien aikana olen saattanut filosofisen tyynesti muistella Veronan ajan painajaista. Ja tänä aamuna ensimäisen kerran saatan katsella menneisyyttä intohimottomin mielin. Sellainen mielentila tekee ihmiselle mahdolliseksi panna paperille menneiden aikojen muistot tuntematta sydämentuskaa. Minä istun erään talon tasaisella katolla Mogadorissa Marokkon rannalla. Vaatekatos suojelee minua polttavalta Afrikan auringolta, jonka valo lukemattomin säkenin taittuu kattojen takana kimaltelevan meren aaltoihin. Eilen illalla ilma oli täynnä itämaiden unhottumatonta, raskasta, kuvaamatonta tuoksua, mutta nyt aamulla raitis, suloinen tuuli puhaltelee Atlantilta, ja ilma on kirkasta, häikäisevän kirkasta. Valkeat, neliskulmaiset talot ja moskeijoiden kupukatot kuvastuvat selvästi tummansinistä taivasta vastaan. Minä olen kaukana sataman elämästä ja liikkeestä, mieluisista kaduista viljataakkoja kantavine kameleineen ja hoilottavine ajajineen, värikkäine, riitelevine, kinastelevine, puhelevine maurilaisineen, juutalaisineen ja erämaan arabialaisineen, ja minua ympäröi äärettömän sinitaivaan lepo ja rauha. Kun eilen iltapäivällä ratsastin takaisin Mogadoriin sen erämaankielekkeen poikki, joka erottaa sen Palmupuutalosta, ja kaupunki kangasti taivaanrannalla — lumivalkea unikaupunki, joka kirkkaan auringonlaskun luomassa ametistinvärisessä kehyksessä loisti lahden vaaleansinistä taustaa vastaan — tapahtui jotakin. Ja eilen illalla tapahtui vielä jotakin muuta.
Kaksi vuotta sitten Veronassa olin siis tekemäisilläni lopun hyödyttömästä elämästäni. En nähnyt mitään syytä, miksi elää. Käytännölliset ilmiöt olivat kumonneet suhdettani maailmankaikkeuteen koskevan teoriani. En voinut keksiä mitään muuta teoriaa, jolla olisi ollut varmempi perustus. Mutta mitä on elämä ilman teoriaa? kysyin itseltäni. Nyt jo oli elämäni ilman tarkotusta, ilman toimintamahdollisuuksia, ilman ystäviä, ilman Judithia ja ilman Carlottaa. Minä en jaksanut kestää sitä, ellei minulla lohdutuksena ollut edes teoria. On olemassa eläviä olentoja, jotka elävät ilman rakkautta ja ilman teorioja. Mutta sellaisia ovat ainoastaan katoavaiset eläimet. Jatkoin mietiskelyäni. Otaksukaamme, että minä tarkemmin tutkien löytäisin uuden teorian! Missä määrin se voisi minua hyödyttää? Missä määrin saattaisin luottaa siihen, ettei se johtaisi minua uusiin haaveellisiin tunteisiin ja turhiin pyrkimyksiin, kunnes vihdoin saavuttaisin suurenmoisen huippukohdan — murhaisin toissilmäisen kissan? Minut valtasi itsenihalveksiminen ja inho, kun ajattelin Polyphemus raukkaa sen viruessa siinä kuolleena uuninmatolla, ja kun ajattelin itseäni seisoessani kumartuneena sen ylitse, järjissäni jälleen, tylsänä ja katuvaisena, pidellen hiilihankoa kädessäni.
Kävelin edestakaisin marmoripalatsin isossa, kylmässä huoneessa ja harkitsin lukemattomia tapoja, millä saattaisin lopettaa elämäni. Keskellä huonetta olevalla pöydällä oli sinihappoa sisältävä pullo, jonka kauan sitten olin hankkinut Lontoossa; minä olin nimittäin sitä mieltä, että jokaisella ihmisellä tulee olla keinoja päästäkseen tästä maailmasta, jos hän niin tahtoo. Monta kertaa pysähdyin pienen sinisen pullon eteen. Minun tarvitsi vain kohottaa käteni, keikauttaa pääni taapäin — ja kaikki olisi ohitse. Vihdoin otin pois tulpan, ja heikko mantelinhaju sattui nenääni. Panin taas tulpan paikalleen ja sytytin paperossin, jonka heitin pois poltettuani sen vain puolilleen. Sitten lähestyin taas kuolonpöytää. Aloin tuntea suurta, luonnollista vastenmielisyyttä pullossa olevaa nestettä vastaan. "Tämä", minä sanoin, "on pelkkää eläimellistä pelkurimaisuutta." Otin taas pois tulpan. Nyt tulin ajatelleeksi asiaa toiselta puolelta. "On pelkurimaista koettaa päästä elämän edesvastuusta. Saatatko olla sellainen raukka, ettet edes uskalla elää enää?" "En", minä sanoin, "minä olen rohkea", ja minä asetin pullon taas pöydälle. "Mitä vielä", itsemurhapaholainen kuiskasi korvaani, "sinä pelkäät kuolemaa." Taaskin tartuin pulloon. Mutta toinen kiusaaja esitti yhtä painavan väitteen, ja vielä kerran asetin pullon tulpatta pöydälle.
Minä muistutin Buridanin aasia seisoessani siinä kahden pelkurimaisen teon välissä — joista minun täytyi valita toinen. Minä sytytin uuden paperossin ja harkitsin kysymystä. Minä poltin kaksi paperossia ja kävelin edestakaisin suuressa, kylmässä huoneessa inhottavan mantelinhajun vähitellen täyttäessä ilman. Tämä haju lisäsi vielä sitä ruumiillista vastenmielisyyttä, jonka ensimmäinen heikko tuoksahdus oli herättänyt minussa. Minä aloin vapista kylmästä.
Takkavalkea oli sammunut, ennenkuin minä tulin sisään; eikä minun mielestäni ollut maksanut vaivaa sytyttää sitä uudestaan niitä harvoja minuutteja varten, jotka minulla vielä oli elettävinä. Minä en ollut ottanut lukuun aasin arkuutta.