Niin, minä tiedän, ettei millään maailman kielellä saata kuvailla sen miehen ääretöntä hulluutta, joka menettää järkensä nähdessään kahviin kastetun sokeripalasen. Muuan ranskalainen lausetapa, jota eivät Lamartine, Chateaubriand ja muut kohteliaat tunnelyyrikot käytä kirjoissaan, sopii kuitenkin minun tilaani:j'ai les sangs tournés d'elle — hän on mennyt veriini. Joku on jossakin sanonut jotakin nelikymmenvuotiaan intohimosta. Epäilemättä tuo ranskalainen lause tarkottaa sellaista.

Minä työnsin pois kahvikuppini juomatta mitään ja kätkin kasvoni käsiini, ja minä ikävöin, ikävöin, ikävöin häntä kuollakseni. Tuli oli sammunut. Konemaisesti tartuin hiilihankoon ja kohentelin sitä. Sieluani vapisutti voimaton tuska. Päätäni huimasi. Minut valtasi vastustamaton tappamisen halu. Minä olin yksin pilkkailevan paholaisjoukon keskellä. Kumartuessani alas kohennellakseni hiiliä, tunsin jonkun rapsivan olkapäitäni. Minulta pääsi huuto, ja samassa minä näin jonkun mustan toissilmäisen seisovan uuninreunuksella suunnaten minuun äärettömän häijyn katseensa. Ennenkuin tiesin, mitä tein, olin voimieni takaa lyönyt sitä hiilihangolla; kissa putosi kuolleena jalkojeni juureen.

Marrask. 22 p.

Veronassa. Olen jättänyt sikseen "Renessanssin Moraalin Historian." Koirankorvaiset käsikirjoitukset ja pölyisen muistiinpanopinkan olen sulkenut tässä huoneessa olevaan romukaappiin. Istun viluisena pienen rautauunini edessä. Huone on kylmä eikä houkuttele tulijaa, se muistuttaa "Tuonelan avaria tupia." Tänään minä olen ollut täällä viikon ajan. Minä luulin saavani rauhan mieleeni. Saisin taas hengittää Italian ilmaa. Saisin taas keventää sydäntäni katselemalla Girolamo dai Librin ja Cavazzolan mestariteoksia, ja näiden sinisten vuorten keskellä, joita he niin mielellään maalasivat, kävisi mieleni yhtä rauhalliseksi kuin heidänkin. Tässä vanhan maailman kaupungissa minä, niin minä kuvittelin, unohtaisin Regent's Parkin ja saattaisin sieluni sopusointuun sen elämän kanssa, joka kerran täytti nämä ahtaat kadut.

Mutta minä en ole mitään löytänyt, en mitään muuta kuin yksinäisyyden. Seisoin tänään Moronen silvotun freskomaalauksen edessä, joka kuusi vuotta sitten oli ollut ihastukseni esineenä, ja tunsin sitä kohtaan tolkutonta vihaa. Madonna oli ristiriidassa sen kirjotuksen kanssa, joka ympäröi hänen päätään: "Miseratrix Virginum Regina nostri miserere" — Neitsyeiden Armelias Kuningatar, armahda meitä — ja katseli minua säälimättömästi hymyillen. Hänen vasemmalla puolellaan oleva tuntematon marttyyri tuijotti suoraan eteensä kylmän välinpitämättömästi, ja Pyhä Rochus oli valtavasta ruttopaiseestaan huolimatta harmittavan pyylevän näköinen. Taulu oli täydellisen typerä. Se oli loukkaava. Se ajoi minut ulos galleriasta. Ulkona verhosi vuoria harmaa usva, ja sade tihkui läpitunkevana. Minä hiivin kotiin ja aukaisin "Renessanssin Moraalin Historian" — se oli varmaankin tapahtunut viisikymmentä kertaa tänne tultuani. Vihdoin minulta pääsi kirous ja minä heitin sen nurkkaan.

Minä inhoan sitä. En välitä rahtuakaan renessanssista enkä sen moraalista. Pidän renessanssin ihmisiä vain surkeina töhrijöinä, riimiseppinä ja ilonaisina. He ovat menettäneet kauneutensa sädekehän. Heidän kerskailunsa, heidän eläimellinen elämänilonsa loukkaa minua, pääasiallisesti siitä syystä, että ne alituisesti muistuttavat mieleeni Pasqualen.

Ja kuitenkin ne kerran herättivät minussa vilkasta mielenkiintoa. Ne täyttivät elämäni harmaan tyhjyyden soitolla ja värillä. Mistä muutos on kotoisin? Minusta itsestäni. Minä olen omissa silmissäni kiusallisen mielenkiintoinen. Paljon mielenkiintoisempi kuin Veronan muinaiset sankarit. Ne ovat häipyneet kummituksiksi. Minä yksin olen olemassa. Tämä kuulostaa hyvin turhamaiselta. Taivas tietäköön, ettei se sitä ole. Jos ihmistä vaivaa hammassärky, joka tuntuu korvasta korvaan, päälaesta leukaan, silmämunasta pikkuaivoihin, eikö silloin koko maailmankaikkeus ole keskittyneenä hänen päähänsä? Eikö hän itse sinä kidutuksen hetkenä ole luoduista olennoista elävin ja tärkein? Eikä kukaan moiti häntä siitä. Säästäkää siis minutkin moitteelta moraalisen hammassärkyni hetkenä!

Ennenmuinoin minä olin omituisen harhaluulon vallassa. Luulin turhamaisuudessani, että minä olin ainoa olento maailmassa, jota ei oltu pantu näyttelemään mitään osaa Elämän huvinäytelmässä. Minä istuin yksin isossa teatterisalongissa, niinkuin Baijerin hullu kuningas, ja katselin välinpitämättömänä naurettavan surullista näytäntöä. Minä luulin olevani turvassa yksinäisessä aitiossani. Mutta en ollut ottanut huomioon korkeita jumalia, jotka hiljaisten varjojen tavoin istuutuvat paikoilleen ja kadehtivat kuolevaista, joka on heidän keskuudessaan. Varottamatta minua edeltäkäsin he ajoivat minut pois paikaltani ja heittivät minut näyttämölle, ja ennenkuin silmäni ehtivät tottua häikäisevään ramppivaloon, huomasin ottavani osaa kauhean draaman esitykseen. Minä en ollut valmistautunut siihen. En osannut osaani. En sanonut vuorolauseitani oikeaan aikaan. Minulla oli amatöörin turmiollinen itsetunto. Ja kuitenkin tämä typerä ilveily oli täysin todellista. Varjomaisten jumalien nauraessa tahdoin paeta pois näyttämöltä. Saavun Veronaan ja huomaan, että yhä näyttelen osaani. Olen näytellyt sitä aina. Olen näytellyt sitä syntymästäni saakka. Olemassaolomme tarkotuksena on huvittaa korkeita jumalia näyttelijätaidollamme. Maa itse on näyttämönä, avaruuden lukemattomat tähdet kuulijoina.

Yhden lahjan, yhden siunauksen korkeat jumalat ovat suoneet, näyttelijäseurueelleen. Jokainen saattaa milloin tahansa lopullisesti poistua näyttämöltä. Vielä viimeinen yksinpuhelu, ja minä voin huoahtaen sanoa: "La commedia e finita — kappale on lopussa", ja sitten seuraa ikuinen hiljaisuus. Joka tapauksessa minä tahdon kertoa oman tarinani. "Renessanssin moraali" saa mädätä kaapinnurkassa minun käsitellessäni paljon tärkeämpää aihetta — "Marcus Ordeynen moraalia."

Monen hyödyttömän vuoden aikana minulla on ollut tapana pitää päiväkirjaa, mutta se on ollut vain hahmottelua, katkelmien muistiinmerkitsemistä — sitä ei varsinaisesti ole voinut nimittää elämäkerraksi. Tähän saakka en ole tarvinnut sellaista. Mutta nyt, kun Judith ja Carlotta ovat jättäneet minut, kun ainoa ystäväni Pasquale ainiaaksi on kadonnut elämästäni, kun itse myötätuntoisen Polyphemuksenkin on toimittanut Tuonelaan murhaajan käsi, nyt tunnen vastustamatonta tarvetta lausua ajatukseni ilmi täydellisesti ja lopullisesti ensimäisen ja viimeisen kerran elämässäni. Siitä tulee joutsenlauluni. Mihinkä se joutuu, siitä en välitä.