Luon silmäyksen taaksepäin ja näen, että koko filosofiani on osottautunut vääräksi ja että kaikki pienet säntilliset mielipiteeni on kumottu. Kaikkina näinä vuosina olen Judithia arvostellessani osottanut yhtä julmaa kuin typerää tietämättömyyttä. On tosiaankin viisauteni ollut vähäinen. Siksipä en nyt häntä arvostele enkä tuomitse.
Jos minä olisin rakastanut Judithia, niinkuin mies saattaa rakastaa, eivät koko kristikunnan kaikki kääntyneet lurjukset olisi voineet erottaa meitä toisistamme.
Ja se seikka, että hän oli mennyt Carlottan luo ja puhunut hänen kanssaan — naisparka — mitä se merkitsee? Mitä hän sanoikaan Carlottasta? "Hän nauroi ja heitteli kivillä pientä koiraa."
Voi, Jumalani!
Marrask. 12 p.
Näin minusta tulee hullu. Minä aion jättää talon Stensonin ja Antoinetten huostaan ja matkustaa ulkomaille. Minä olen saanut Veronan päähäni — en tiedä miksi. Toinen paikka on yhtä hyvä kuin toinenkin, kunhan se ei ole tämä talo — tämän kuoleman ja hulluuden ja rikosten tyyssija — ja Verona on Italiassa, jossa minä aina olen löytänyt rauhan.
Minä tahdon tunnustaa hulluuteni. Tämän kirjan tarkotuksena on kuvailla minun moraalini — kertoa loppuun asti se ilveily, jonka korkeat jumalat ovat antaneet minun esitettäväkseni. Minä luulin eilen illalla, että esirippu oli laskeutunut. Minä erehdyin. Kuulkaa ja naurakaa, kuten minä teen — jos voitte!
Minä olin päättänyt tehdä työtä tänään. En ole mikään varsinainen laiskuri. Minulla on oikeus elää. Kun kerran julkaisen Historiani, rikastutan sen kautta maailmaa, joskin ylen vähäisessä määrin. Saatan vakuuttaa, että minulla viime vuosina on ollut parempi, jalompi toimi kuin siihen aikaan, jolloin ansaitsin elatukseni opettamalla lapsille turhinta, kamalinta, sielua surmaavinta ainetta, jonka kautta opettajat rajattomassa hulluudessaan ovat kukistaneet tuhansien lähimmäistensä mielen, tuhonneet tuhansien lähimmäistensä elämän — alkeismatematiikkaa. Ei ole enemmän syytä ihmisolennon tuntea binomiaaliteoreemaa ja kolmioiden ratkaisua — ellei hän erikoisesti tutki sitä tiedettä, jolloin hän saattaa ryhtyä matematiikan erikoistutkimukseen samalla iällä kuin juristi ryhtyy tutkimaan lakitiedettä tai kirurgi anatomiaa — kuin olla perehtynyt Kabbalaan tai mormoonien opinkappaleisiin. Tunnen häpeää ja nöyryytystä muistellessani niitä päiviä, jolloin leipäkannikan tähden väärinkäytin älyäni tuhlatakseni vaikutteille herkän lapsuusajan kallisarvoisia hetkiä, joihin olisi voinut valaa kaunista ja rikasta sisältöä, tälle ylen hyödyttömälle ja epäinhimilliselle aineelle. Se kehittää mieltä, opettaa poikia ajattelemaan — niin väitetään. Se ei ole totta. Todellisuudessa se on rajotettu ja kuiva aine, joka helposti on sovitettavissa koulukurssin rajoihin. Se säästää kasvattajilta tavattoman paljon huolta, ja se hyödyttää suuresti typeriä nuoria miehiä, jotka ovat harjotelleet yliopistollisia opintoja ja jotka saattavat ansaita niukan elatuksensa opettamalla sitä toisille; nämä toiset sitten vuorostaan opettavat sitä tulevalle sukupolvelle.
Minä olen hullu tänä iltana — miksi näin hyökkään matematiikan kimppuun? Luultavasti minun täytyy purkaa vihani johonkin. Nyt ymmärrän. Minä sanoin, että minulla on oikeus elää, etten minä ole mikään laiskuri. Tästä minä pidän kovasti kiinni. Ihminen ei saata vaatia kunnioitusta, ei edes itseltään, yksistään tunne-elämänsä perustuksella. Ja sen jälkeen, mitä minä tänään olen tehnyt, täytyi minun jollakin tavoin hankkia itselleni takaisin kunnioitus, jonka käytökseni kautta olin menettänyt.
Ahersin siis lakkaamatta koko päivän. Mutta illalla minut valtasi kauhea kaiho. Vähäpätöinen pikkuseikka herätti sen eloon. Juodessani iltapäiväkahviani minä hajamielisesti kastoin sokeripalaseni kahviin, ennenkuin laskin sen kuppiin, ja katselin, miten ruskea neste imeytyi valkeaan kristalliin. Silloin minä muistin. Niin Carlottan aina oli tapana tehdä. Hän tavallisesti piteli sokeripalasta kahvissa, kunnes se oli sulamaisillaan — silloin hän nopeasti pisti sen suuhunsa. Joskus se kuitenkin suli jo sitä ennen, ja silloin hän nauroi ja hapuili minun taskuistani nenäliinaa, jonon hän saattaisi pyyhkiä ruusunpunaiset sormenpäänsä. Kahvin kostuttamaa sokeripalaa hän nimitti ankaksi, kuten ranskalaiset lapset. Sehän oli ylen jokapäiväinen seikka, mutta se muistutti yhtäkkiä mieleeni kaikki ne tuhannet somat, lapselliset, kiehtovat kepposet, jotka tekivät Carlottan niin viehättäväksi, niin lumoavaksi.