"En tiedä. Minä olin liian onneton, Seer Marcous —" hän sanoi hetken kuluttua; sitten hän taas vaikeni.
"No?"
"Minä saan pienen lapsen."
Hän sanoi sen vanhaan lapselliseen tapaansa, muistamatta, että olimme eri sukupuolta. Minä loin häneen nopean katseen. Silminnähtävästi hän oli puhunut totta. Hän seisoi siinä sormet avuttomasti harollaan. Se näky olisi voinut liikuttaa paholaisen sydäntä.
"Jumalan kiitos, että te olette tullut kotiin", minä sanoin tukehtuneella äänellä.
Hän alkoi hiljaa itkeä. Minä laskin käsivarteni hänen vyötäisilleen ja lohduttelin häntä. Hän toivoi, ettei hän koskaan olisi nähnyt Pasqualea. Minä olin hyvä. Hän tahtoi ainaiseksi jäädä minun luokseni. Hän ei koskaan enää karkaisi tiehensä. Minä saatoin hänet portaita ylös ja avasin hänen makuuhuoneensa oven avaimella, jota vuoden ajan olin kantanut avainkimpussani. Sitten sytytin sähkövalon.
"Tarkastakaahan, voitteko käyttää joitakin vanhoista tavaroistanne", minä sanoin, "niin minä lähetän Antoinetten tänne luoksenne."
Hän katseli ympärilleen, hämillään ja kummastellen.
"Miksi minä nukkuisin teidän huoneessanne, kun tämä on aivan järjestyksessä — tuossahan on minun yöpaitani — ja tuossa on lämmintä vettäkin!"
"Lapsi kulta", minä sanoin, "lämmin vesi tuotiin tänne vuosi sitten. Se on kyllä jo kylmää."