"Ja minun punaiset kenkäni — ja aamunuttuni!" hän huudahti vapisten.
Sitten hän vaipui alas lattialle pölyisen vuoteen viereen ja puhkesi itkuun.
Minä hiivin pois ja lähetin Antoinetten hänen luokseen.
Vuosi sitten minä olin raivonnut ja huutanut, pitänyt elämää sietämättömänä ja kironnut korkeita jumalia; tosin minä silloinkin kärsin, mutta minä toivon, ettei minun koskaan enää tarvitse tuntea sellaista kärsimystä kuin sinä iltana, jolloin Carlotta palasi minun luokseni. Saatan vielä sulkea silmäni ja tuntea sydämessäni tuskan jäätävän otteen.
Noin tunnin kuluttua hän tuli alas päivällistä syömään puettuna ruusunpunaiseen aamunuttuun. Se oli viimeisiä vaatekappaleita, jotka hän täällä ollessaan oli ostanut, ja Antoinette (niin hän selitti puolustaakseen, että hän tuli liian myöhään) oli tuulettanut sitä takkavalkean edessä. Hän istui minua vastapäätä vanhalla paikallaan, katuvaisena, nolona mutta ei kuitenkaan kainona eikä hämillään. Stenson tarjosi meille ruokaa vakavana ja läpitunkemattomana, aivan kuin olisimme siirtäneet ajan kaksitoista kuukautta taaksepäin. Ainoastaan sillä tavoin hän viittasi siihen, mikä oli tapahtunut, että hän kuiskasi minun korvaani:
"Minä olen tuonut kellarista Pommery-pullon, Sir Marcus, minä luulin, että tahtoisitte sitä."
Minä olin liikutettu, sillä eihän kunnon mies millään muulla tavoin saattanut osottaa myötätuntoaan.
Carlotta maisteli samppanjaa ja sanoi, että se teki hänelle hyvää. Hän ei enää ollut ehdottoman raitis, selitti hän. Kerran hän oli juonut liian paljon, ja seuraavana päivänä hänellä oli päänsärky.
"Minkätähden siitä pitää saada päänsärky?"
"Nemesis", minä sanoin.