Olen pahoillani, etten tavannut Pasqualea. En ole nähnyt häntä pariin kolmeen vuoteen. Hän on miellyttävä nuori mies, jota on mielenkiintoista tutkia. Minun pitää pian kutsua hänet tänne kotiin päivälliselle. Täällä on rauhallisempaa kuin klubissa.
III LUKU.
Toukok. 24 p.
Jotakin on tapahtunut. Jotakin tarumaista, käsittämätöntä. Minä olen sellaisessa mielentilassa, ettei mikään hämmästyttäisi minua. Jos noita-akka tulisi ratsastaen luudalla avoimen ikkunani kautta ja pitäisi minulle esitelmän, olisi hänen käyntinsä minun mielestäni varsin luonnollinen tapahtuma.
Tuntikausia olen kulkenut edestakaisin täällä kirjastossani kysyen itseltäni, kumpi oli hullu, minä itsekö vai koko maailma. Toisinaan nauroin, sillä asia on suorastaan naurettava. Toisinaan kirosin ja sadattelin koko tapahtumaa. Kerran kompastuin muutamaan Muratorin kirjaan, joka oli lattialla, ja potkasin sen huoneen toiseen päähän. Sitten otin ylös sen ja itkin turmeltuneita kansia.
Nyt on kysymys: Mitä maailmassa minun pitää tehdä? Miksi Judith valitsi juuri tämän ajan sulkeakseen huoneistonsa ja mennäkseen hautautumaan Pariisiin? Miksi asianajajani määräsivät, että minun juuri tänä aamuna piti kirjottaa nimeni heidän typeriin papereihinsa? Miksi tulin sinne kolme tuntia liian myöhään? Miksi kävelin pitkin Thames joen rantaa? Ja miksi, oi miksi istuuduin puutarhapenkille Kansallis-vapaamielisen Klubin pengermän alapuolelle?
Eilinen päivä oli elämäni rauhallisimpia ja onnellisimpia päiviä. Kirjotin hyvällä tuulella kirjaani; puhelin Antoinetten kanssa, joka tuli sisään pyytämään lupaa, että saisi hankkia itselleen kissan.
"Minkälaisen kissan?" minä kysyin.
"Ehkä herra ei pidä kissoista?" kysyi hän levottomana.
"Vanhat egyptiläiset palvelivat kissaa jumalana", huomautin minä.