"Mutta tällä on vain yksi silmä", sanoi hän kiivaasti.
Antoinetten kanssa on turha keskustella.
Iltapäivällä kävelin Regent's Parkissa; siellä tapasin Mc Murrayn yhdeksänvuotisen pojan, joka oli uskottu sisäkön huostaan. Sisäköllä oli kavaljeerina pöllöpäinen henkilö, jolla oli päässä kova hattu. Vein pojan mukanani Zoologiseen puutarhaan. Tiellä hän riemuiten kertoi minulle, että hänen saksalaisella kotiopettajallaan oli kaula hyvin kipeänä, niin että hän oli vuoteen omana; ettei hänellä (pojalla) nyt ollut mitään oppitunteja; että pöllöpäinen kovahattuinen henkilö oli Millyn sulhanen, ja että saattoi voida aivan pahoin, kun katseli heitä. Kun poika oli syönyt kaiken, mikä vain oli syötävää, ja ratsastanut kaikella, minkä selässä vain saattoi ratsastaa, kyyditsin hänet kotiinsa ja jätin hänet vanhempiensa turviin. Olen mielelläni lapsen seurassa pari tuntia, kun lapsi on oikein tyytyväinen ja oikein kiltti. Ja nautintoa lisää kiitollisuus, jota tunnen siitä syystä, ettei lapsi ole minun, vaan jonkun toisen.
Illalla lueskelin ja mietin onnellista kohtaloani. Kouluvuosien orjuus oli jo niin kaukana menneisyydessä, että toisinaan ihmettelin, olinko minä todella ne elänyt. Minulla ei ollut ainoatakaan huolta, ei ainoatakaan toivomusta, jota en voinut täyttää. Ajattelin Judithia. Ajattelin Sebastian Pasqualea. Koetin huvikseni keksiä, minkä renessanssityypin kaltainen Pasquale oli. Tulin siihen päätökseen, että sellainen tyyppi oli nuori Olgiati, yksi Gian Galeazzo Sforzan murhaajista. Niistä sadoista englantilaisista nuorukaisista, joiden kanssa orjuuteni aikana tulin tekemisiin, on hän ainoa, joka mieheksi tultuaan on hakenut minun seuraani. Ja omituista kyllä me olimme yhdessä ainoastaan muutaman kuukauden ajan ensimäisenä opetusvuotenani, hän oli nimittäin kuudennella luokalla ja vain kolme neljä vuotta minua nuorempi. Hän oli koulun hulluin, omituisin, pirullisin ja vähitellen suosittu poika. Opettajakunta, joka tietysti ei voi ihailla mitään muuta kuin sitä, joka on sääntöjen mukaista, inhosi häntä. Minä yksin tunsin mieltymystä häneen. Luulen nyt, että se johtui omituisesta rakkaudestani Italian renessanssiaikaan. Mitä hänen ulkonaisiin olosuhteisiinsa tulee, on hän yhtä englantilainen kuin minäkin, englantilaisen äidin kasvattama kuten minäkin, mutta on olemassa tuhansia hindulaisia, jotka ovat enemmän englantilaisia kuin hän. Herra ja rouva Mc Murray kertoivat minulle kauheita hänestä tänä iltapäivänä. Hän oli ihastunut kovasydämiseen wieniläiseen tanssijattareen, houkutellut hänen kuskinsa juomaan itsensä täysihumalaan, pukeutunut kuskin vaatteisiin ja pimeässä näytännön jälkeen kyydinnyt kaunottaren jonnekin laitakaupungille. Mitä siellä oli tapahtunut, sitä ei herrasväki Mc Murray oikein tietänyt, mutta tietysti se oli synnyttänyt kauhean skandaalin Wienissä.
Ja kuitenkin: kuulkaapa vain, miten tämä epäjohdonmukainen elostelija menetteli minun omien silmieni edessä! Me kävelimme yhdessä pitkin Piccadillyä muutamana iltapäivänä vuonna 1894, tuona kylmänä talvena. Oli pureva, inhottava pakkanen. Kylmästä värisevä raukka kaupitteli meille tulitikkuja. Hänen kauheat punaiset varpaansa pistivät esiin saappaiden rei'istä. "Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!" huudahti Pasquale. "Tätä minä en voi nähdä!" Sitten hän hypähti ohi menevän ajurin rattaisiin, veti nopeasti jalastaan omat kenkänsä, heitti ne hämmästyneelle kerjäläiselle ja ajoi kotiin sukkasillaan. Minä seisoin katukäytävällä ja katselin sekavin tuntein, miten mies, hartaan katselijajoukon ympäröimänä, mittaili pientä hienokuosista kengänanturaa isoon jalkaansa, virnistellen pisti kengät kainaloonsa ja läksi marssimaan lähimpään panttilainakonttoriin. Jos Pasquale olisi ollut yhtä sääliväinen englantilainen, olisi hän hiukan harkinnut asiaa ja heittänyt miehelle rahakolikon. Mutta hänellä ei koskaan ollut aikaa harkita asioita. Hän on kuudennentoista vuosisadan lapsi, Pasquale. Ja siksi minä pidän hänestä.
Olin siis eilen maata pannessani onnellisin kaikista luoduista olennoista. Kun heräsin tänä aamuna, ei omaatuntoani rasittanut mikään muu taakka kuin käynti asianajajani luona. Aurinko paistoi. Rastas lauloi iloisesti isossa jalavassa, joka oli vastapäätä makuuhuoneeni ikkunoita. Puu nauroi ja ravisteli oksiaan aivan kuin kiemaileva nainen ja sanoi: 'Kas, miten viheriäksi minä olen muuttunut sunnuntain sateen jälkeen!' Antoinetten silmäpuoli musta kissa (inhoittava otus) tuli minua vastaan arkihuoneessa, köyristi selkäänsä ja lausui minut rakastettavasti tervetulleeksi uuteen kotiinsa. Ja aamiaispöydällä oli yksi kappale Cristofore da Costan Elogi della Donne Illustri nimisen teoksen ensimäistä painosta. Olin aivan vaatimattomasti pyytänyt lordi Carnforthilta, jota en ollenkaan tunne, että saisin silmäillä tätä kirjaa hänen kirjastossaan, ja lordi Carnforth oli nyt — suurenmoisen kohteliaasti, kuten oppineiden on tapana — lähettänyt sen minulle vapaasti käytettäväkseni.
Täynnä rauhaa ja hyvää tahtoa koko ihmiskuntaa kohtaan, aivan kuin olennoitu joulu keskellä toukokuuta, minä tänä aamuna läksin asianajajani luo. Saavuin sinne noin kolmen aikaan — viivyteltyäni tiellä useissa kirjakaupoissa ja syötyäni sitä paitsi murkinan. Kirjotin nimeni heidän käsittämättömiin papereihinsa ja kävelin sitten Temple Gardensin läpi ja pitkin rantaa. Tultuani Hungerford Bridgen yli huomasin, että olin väsynyt ja että minulla oli kuuma, ja Victoria Embankment Gardens houkutteli minua lepäämään. Kävelin pitkin siimeksistä käytävää, joka on Kansallis-vapaamielisen Klubin pengermän alapuolella, ja istuuduin mukavalle penkille. Mustapukuinen nainen istui siinä jo ennestään. Koska mustapukuiset naiset eivät herätä minussa erikoista mielenkiintoa, en välittänyt sen enempää tämän naisen läsnäolosta ja vaivuin katselemaan sieviä kukkassaarekkeita, nurmikkoja, vihreitä puita, jotka estivät näkemästä joen rumaa Surrey-puolta, sekä Sir Bartle Freren kuvapatsasta, jonka näin takaapäin. Koska tämä viimeksimainittu ei ollut mikään erikoisen huvittava näky (kuvapatsas, joka on meihin selin, on ikävimpiä ilmiöitä, mitä voi ajatella), otin taskustani pienen ruskeisiin nahkakansiin sidotun kirjan, jonka omistajaksi olin päässyt maksamalla yhden pennyn: "Uskokien historia, Amsterdamissa 1705." Unohdetun kansan koko historia yhden pennyn hinnasta!
Istuin aivan syventyneenä lukemiseen, kun tunsin, että käsivarttani nykäistiin — suunnilleen kuin jos huomaamatta jäänyt koiranpentu raapii käpälällään — ja siten jouduin takaisin proosalliseen todellisuuteen. Käänsin kiivaasti päätäni ja kohtasin sulavien, ruskeiden, rukoilevien koiransilmien katseen, mutta ne silmät eivät olleet minkään koiranpenikan silmät, vaan mustapukuisen naisen, josta en ollut välittänyt.
"Tahdotteko olla hyvä, sir, ja sanoa minulle, mitä minun pitää tehdä!"
Minä katsoa tuijotin häneen. Hän ei ollut lainkaan sellainen kuin miksi hajamielinen katseeni hänet ensin oli arvioinut. Hän oli hyvin nuori ja hyvin kaunis. Heti ensi hetkellä huomasin hänen silmänsä, hänen runsaat ruskeat hiuksensa ja lapsellisen, sievän suun. Mutta hän oli resuisen, ränstyneen ja rappeutuneen näköinen. Se riippui luultavasti hänen surkeasta puvustaan. Hänen kätensä — hänellä ei ollut mitään hansikkaita — olivat pesemisen tarpeessa.