"Ainakin voin sanoa teille, mitä niin nuoren tytön kuin teidän ei pidä tehdä", minä sanoin. "Hänen ei pidä ruveta keskustelemaan herrojen kanssa julkisissa paikoissa."
"Silloin minun täytyy kuolla", sanoi hän toivottomasti ja siirtyi minusta jonkun verran loitommaksi.
Hänellä oli sangen pikantti ulkomaalainen ääntämistapa. Katselin häntä uudelleen tarkemmin ja huomasin, mikä se teki hänet niin kauhean näköiseksi. Hänellä oli yllään vanha musta puku, joka oli monin verroin liian iso hänelle. Siellä täällä — mitä mahdottomimmissa kohdin — se oli kiinnitetty nuppineuloilla, joten esimerkiksi koristeet — mustaa samettia ja pillihelmiä — olivat sykerretyt kokoon ihmeelliseksi sekasorroksi. Vaistomaisesti ymmärsin, että joku keski-ikäinen lihava juutalaisnainen aikoinaan oli prameillut sillä sunnuntaisin. Solakan tytönvartalon yllä se oli suorastaan hirvittävän näköinen. Hirvittävä oli myöskin hänen päähineensä, iso musta hattu, jossa oli kauhea musta taittunut sulka.
Hänen silmänsä katsoivat minuun soimaavasti ja sitten ne kääntyivät pois. Sitten hän kohautti olkapäitään ja minä kuulin pienen päristyksen. Äidilläni oli kerran sisäkkö, joka aina päristi noin, ennenkuin hän alkoi itkeä. Asemani oli pulmallinen. En voinut istua liikahtamatta tässä penkillä tuon omituisesti pyntätyn mamsselin itkiessä; enkä kuolemaksenikaan voinut nousta paikaltani ja mennä hänen luotaan. Hän katsoi minuun uudestaan. Nuo kyyneliset, rukoilevat silmät olivat tuskin kuin ihmisen silmät.
Minä antauduin!
"Älkää itkekö! Sanokaa, mitä minä voin tehdä puolestanne", sanoin minä.
Hän siirtyi pari tuumaa lähemmäs.
"Minä tahtoisin saada käsiini Harryn", hän sanoi. "Minä olen kadottanut hänet."
"Kuka Harry on?" minä luonnollisesti kysyin.
"Minun tuleva mieheni."