Päivät kuluivat rauhallisesti. Surustani huolimatta minä tunsin itseni kummallisen onnelliseksi. Minulla ei voinut olla mitään itsekkäitä toiveita. Ehkä minä yhdessä vuodessa olin käynyt viisi vuotta vanhemmaksi ja katselin elämää toisin silmin. Minulle riitti, että hän oli tullut kotiin siihen satamaan, missä hän oli turvassa kaikilta myrskyiltä. Hän oli se velvollisuus, joka oli minulle määrätty, aivan niinkuin Judithin mies oli hänen velvollisuutensa. Minä pidin itseäni miehenä, joka pystyy yhteen ainoaan tehtävään. Äärettömällä rakkaudella, äärettömällä kärsivällisyydellä tehdä Carlottasta suloinen, hyvä nainen, tulevan lapsen viisas äiti — sellaisen vaatimattoman päämäärän Sallimus oli minulle asettanut. Kun ajattelee, mitä ihminen saattaa toimittaa, oli se sangen vähäpätöinen.
Mutta kuka uskaltaa sanoa, ettei tämä tehtävä ollut suorittamisen arvoinen?
Olisinko minä missään maallisissa oloissa saattanut tehdä muuta hyötyä kuin kirjottaa hyödyttömän kirjan? Siihen aikaan minä en tällä tavalla eritellyt mielentilaani; se mies, joka niin tekee, on näyttelijä, ilveilijä; mutta kun nyt muistelen niitä aikoja, luulen, että menettelyni määrääjinä olivat jotkut tämäntapaiset vaikuttimet, joiden laatua en silloin ollut itselleni selvitellyt.
Vaikka minä olin kokonaan parantunut varsinaisesta erakkokiihkostani, en minä kuitenkaan mitenkään muuttanut suhdettani ulkomaailmaan. Minä kirjotin Judithille, kerroin lyhyesti, mitä oli tapahtunut, ja sain ystävällisen vastauksen.
Tutkiessani mystiikkaa ja ihmeitä tulin usein tekemisiin arabian kielen kanssa. Huomasin, että Carlotta osasi tätä kieltä tarpeeksi paljon voidakseen opettaa minulle sen ensi perusteet, ja siten minusta kohtalon omituisen oikun kautta tuli hänen oppilaansa. Se tuotti meille molemmille tyydytystä.
Ennen pitkää onneton menneisyys näytti häipyneen hänen mielestään. Hän puhui harvoin Pariisista, vielä harvemmin ikävästä täyshoitolasta eikä koskaan Pasqualesta. Pasqualea kohtaan hän tunsi hiljaista vihaa, jommoista eläin voi tuntea ihmisolentoa kohtaan, jonka puolelta se on saanut kokea veristä vääryyttä. Toiselta puolen hän hitaasti kehittyi — kuten sittemmin olen käsittänyt — ja oli alkanut ymmärtää, että hän antautumalla miehelle, jota hän ei rakastanut, oli tehnyt rikoksen sukupuoltaan vastaan, rikoksen, jonka hän oli saanut kalliisti maksaa; tämä tunne ei kuitenkaan vähentänyt harmia, jonka hän tunsi Pasqualea kohtaan. Usein näin hänen istuvan otsa rypyssä ja ompelutyö helmassaan, nähtävästi miettien jotakin mutkikasta probleemia; sitten hän joko surullisesti pudisti päätään, ikäänkuin olisi henkinen ponnistus ollut liian suuri, ja alkoi taas ommella, tai myöskin, jos hän kohtasi minun katseeni, hän saattoi säpsähtää, hymyillä rohkaisevasti ja uusin innoin ryhtyä työhönsä. Toisinaan hän myöskin antautui mietteisiin, jotka koskivat lähintä tulevaisuutta. Sen näki helposti hänen uneksivista silmistään ja raukeasta hymystään. Rypistetty otsa osotti, että hänen sielunsa oli työssä, ja minä ihmettelin itsekseni, mihin tuloksiin se oli vievä. Tarmokas Antoinette se oli pannut Carlottan työhön, ja itse hän varmaankin laiminlöi kauhansa saksien tähden ja heitti monet velvollisuuksistaan hiljaisen, mutta myötätuntoisen Stensonin niskoille. Carlotta itse oli ihastunut näihin valmistuksiin. Hän ei koskaan ollut onnellisempi kuin istuessaan sohvan nurkassa suklaalaatikko vieressään, ompelukorinsa täpösentäynnä valkeaa mollia tai batistia tai Herra tiesi mitä, ja (minä uskon varmasti, että se lisäsi hänen onneaan) minun laiha vartaloni ja haukannaamani näkyvissään. Hän kilvan söi namusia ja ompeli.
Ja toisinaan sattui, että hän nosti jonkun pienen vaatekappaleen minun katseltavakseni.
"Eikö se ole suloinen?"
"On kyllä, lapsi kulta", minä saatoin vastata kääntyen pois ja ajatellen mielessäni, että ihmistä toisinaan koetellaan yli voimiensa.
Tuli sitten odotettu hetki. Minä valvoin koko yön kuolettavan tuskan vallassa: olin nimittäin saanut päähäni, että Carlotta kuolisi. Kello kuusi aamulla tohtori tuli minun luokseni minun istuessani kylmästä puoleksi kohmettuneena portaitten alapäässä. Kun hän toi minulle ilosanoman, muuttui hän yhtäkkiä silmissäni keski-ikäisestä, jokapäiväisestä miehestä säteileväksi ylienkeliksi.