Hän painoi poskensa pojan poskea vastaan ja pyysi minua vertaamaan molempia lapsensuita toisiinsa. Ne olivat todellakin hyvin toistensa kaltaiset.
Hän valvoi mustasukkaisesti pienokaista, tahtoi aina hyväillä ja hellitellä häntä eikä millään antanut häntä hoitajattarelle eikä Antoinettelle. Lapsi oli niin kokonaan hänen omansa, ettei hän kärsinyt, että joku toinen koski siihen. Kumma kyllä hän teki poikkeuksen minuun nähden. Hän oli aivan ihastunut saadessaan laskea pienen olennon minun kömpelöille ja hermostuneille käsivarsilleni ja nähdessään minun kantavan sitä ympäri huonetta. Minä luulen, että hän tunsi tarvetta antaa minulle jotakin, eikä hän saattanut keksiä kallisarvoisempaa lahjaa kuin sen, että antoi minunkin tuntea olevani lapsen omistaja.
Pasqualesta hän yhä vielä ei sanonut sanaakaan. Syvässä äidinilossaan hän näytti unohtaneen hänet. Pasquale oli muuttunut hämäräksi unikuvaksi. Minä olin häneltä kysymättä antanut merkitä lapsen syntymän laillisten vanhempain nimiin.
"Mikä nimi hänelle annetaan, Carlotta?" kysyin eräänä päivänä.
"Mon petit chou — pieni kaalinpääni. Niin sanoo Antoinette. Se on kaunista."
"Pientä lasta saattaa varsin hyvin nimittää pieneksi kaalinpääkseen", minä myönsin, "mutta pian hän on yhtä suuri kuin minä, ja" — minä huokasin — "kukapa tahtoisi nimittää minua pieneksi kaalinpääkseen?"
Carlotta nauroi.
"Se on totta. Meidän täytyy keksiä joku nimi." Hän mietti muutaman sekunnin ajan; sitten hän kietoi käsivartensa minun kaulaani ja jatkoi mietiskelyään.
"Hänen nimensä pitää olla Marcus — hänestä tulee toinen Marcus Ordeyne. Ehkä hänestä sitten kerran tulee 'Seer Marcous', niinkuin teistäkin on tullut."
"Tarkotatteko, kun minä kuolen?" minä kysyin.