"Oo, ei vielä moneen, moneen, moneen vuoteen!" hän huudahti ja piteli minua vielä kovemmin kaulasta. "Mutta lapsi elää kauemmin kuin isä. Niin on kohtalo määrännyt. Hän elää kauemmin kuin minäkin."
"Toivokaamme sitä, rakas lapsi", minä vastasin. "Mutta juuri siksi, etten minä ole hänen isänsä, hänestä ei minun kuoltuani saata tulla Sir Marcusta. Minun nimeni hän voi saada, mutta arvonimeni —"
"Kuka sen saa?"
"Ei kukaan."
"Kuoleeko sekin?"
"Kuolee."
"Mutta te olette hänen isänsä, näettekö, todellisesti", hän kuiskasi.
"Englannin laki, paha kyllä, ei ollenkaan välitä henkisistä asioista", minä sanoin.
"Mitä on henkiset asiat?"
"Ne asiat, rakas lapsi", minä sanoin, "joita te nyt alatte ymmärtää." Minä kumarruin alas ja suutelin lasta, joka lepäsi hänen sylissään. "Pieni Marcus Ordeyne raukka!" minä sanoin. "Pieni ottopoika raukkani, minä pelkään, että monet huolet odottavat sinua, mutta minä tahdon parhaani mukaan auttaa sinua niitä voittamana!"