"Menkää syömään, lapsi kulta!" minä toistin.
"Sanomalehdessä on jotakin, jotakin hänestä", sanoi Carlotta. "Hän on englantilainen upseeri."
Näytti olevan turhaa enää peitellä asiaa. Täytyihän hänen kuitenkin saada se tietää aikaisemmin tai myöhemmin.
"Hän ei enää ole englantilainen upseeri, rakkaani", minä sanoin.
"Onko hän kuollut?"
Ajatukseni palasivat erääseen iltaan, josta oli kulunut pitkä aika — pitkä, pitkä aika, niin minusta tuntui — jolloin toinen sanomalehti oli kertonut toisesta kuolemantapauksesta, ja korvissani kaikui se kysymys, joka silloin oli lähtenyt hänen huuliltaan. Minä pelkäsin, että hän taaskin sanoisi: "Minä olen niin iloinen!"
Minä viittasin hänet tulemaan luokseni, osotin sormellani nimeä ja katselin häntä levottomana. Hän luki, tuijotti hetken verran eteensä ja kääntyi sitten taas minun puoleeni surullisen näköisenä. Minä vedin hänet syliini, ja hän painoi kasvonsa olkaani vastaan.
"Minä en tiedä, miksi itken, rakas Seer Marcous", sanoi hän hetken kuluttua.
Minä sain hänet juomaan vähän teetä, mutta hän ei tahtonut syödä mitään, vaan meni pian ylös huoneeseensa. Hän ei ollut sanonut olevansa iloinen. Hän oli itkenyt tietämättä, miksi itki. Minä olin harmissani itselleni, että olin epäillyt häntä.
Koko päivän hän oli hiljainen ja mietteissään. Illalla hän ei kuten tavallisesti kiivennyt sohvannurkkaan, vaan istuutui jakkaralle jalkojeni ääreen minun lukiessani. Hän nojasi leukansa toiseen käteensä, toinen lepäsi minun polvellani.