"Minä olen iloinen, että hän oli urhoollinen mies", hän vihdoin sanoi; ensi kerran hän nyt koko päivänä puhui Pasqualesta. "Minä pidän urhoollisista miehistä."
"Dulce et decorum est. Hän kuoli maansa puolesta", minä sanoin. [Dulce et decorum est pro patria mori = Suloista ja ihanaa on kuolla isänmaan puolesta.]
"Nyt ei minusta tunnu niin katkeralta ajatella häntä", Carlotta sanoi.
En voinut olla tuntematta mustasukkaisuutta sen johdosta, että Pasquale kuolemansa jälkeen oli muuttunut sankariksi Carlottan silmissä. Mutta eikö se sittenkin ollut luonnollista? Eikö se ollut naisten tapaista. Minusta tuntui, kuin olisin joutunut kauas pois hänestä. Vaikkei hän koskaan enää puhunut Pasqualesta, käsitin minä, että hän tunsi jonkunlaista hellyyttä häntä muistellessaan. Sehän oli mieletöntä, sen tiedän, mutta minä olin melkein alkanut uskoa olevani muka lapsen isä, ja minä tunsin mustasukkaisuutta ajatellessani kuolleen miehen laillisia oikeuksia.
Ja kuitenkin, jos hän olisi elänyt, olisi hän ehkä jonakin kauniina päivänä tullut takaisin voitonvarman näköisenä ja vastustamaton hymy huulillaan ja riistänyt minulta kumpaisenkin. Minä kiitin jumalia, että he olivat säästäneet minulta tämän lopullisen nöyryytyksen.
Mutta tähän päivään saakka Carlotta ei koskaan enää ole maininnut hänen nimeään.
XXIV LUKU.
Kuinka saattaisin kuvailla, mitä tapahtui vähän sen jälkeen?
Pienen lapsen kuolema on niin merkityksetön, jokapäiväinen tapaus. Useimmat järkevät ihmiset, jotka katselevat asiaa sivultapäin, eivät saata olla iloitsematta, kun ihmisolento pelastuu niistä väsyttävistä, suruisista vuosista, joita nimitetään elämäksi. Sillä kukapa uskaltaisi väittää vastaan, kun pessimisti sanoo, että on parempi jäädä syntymättä kuin tulla maailmaan, että on parempi kuolla kuin elää? Mutta niille, joilta elämän koko toivo on mennyt, tällaiset perustelut tuottavat ylen vähän lohdutusta. Suru on kaikista tunteista itsekkäin. Minä olen kadottanut kaiken, joka antaa elämälle arvoa. Ehtiikö kiusattu sielu muuta harkita?
Carlottalle se oli varjojen laakson läpi vaeltamista. Minulle se oli ensiksikin taistelemista Carlottan elämästä, toiseksi vasta tekemieni suunnitelmien tuhoutumista. Toimettomuuden, voimattomuuden kirous näytti yhä seuraavan minua. Olin asettanut itselleni vaatimattoman päämäärän. Tahdoin kasvattaa Carlottan lapsen, olla osallisena uuden sukupolven kehittämisessä. Mutta tämänkin vähäisen tehtävän kohtalo minulta riisti.