Pieni vilustuminen, kuristustauti, muutaman yön tuskainen valvominen, ja hento elämä oli sammunut. Antoinetten ja minun täytyi väkisin ottaa jääkylmä pieni ruumis Carlottan sylistä. Yksin minä vein sen kirkkomaalle. Pieni valkea kirstu oli vuokravaunujen takaistuimella, ja sitä koristi Antoinetten antama valkea kukkaskimppu. Hautakappelissa toinen ihmiskunnan sirpale odotti hautaamistaan; molemmat ruumiit haudattiin samalla kertaa. Minä seisoin yksin pienen valkean kirstun ääressä. Mustan kirstun ympärillä seisoi joukko surevia. Ohi kulkiessani loin silmäyksen kirstussa olevaan kirjotukseen: "Jane Elliot, täyttänyt kahdeksankymmentäviisi vuotta." Pappi puhui kalliille vainajille, veljellemme ja sisarellemme. Se oli joko kamalaa pilaa tai kamalaa totta. Pieni ottopoika parkani ei tarvinnut minun apuani elämän vaivoissa. Hänen äitinsä sitävastoin tarvitsi kaiken sen avun, minkä minä saatoin hänelle antaa. Ilman minua hän olisi kuollut. Se on minun varma vakaumukseni. Minä olin hänen ainoa turvansa siinä pyörteessä, mihin hän oli joutunut. Hän riippui kiinni minussa — suorastaan riippui kiinni. Tuntimääriä minä istuin hänen luonaan, ilman että hän antoi minun poistua. Pelkkä läsnäoloni näytti rauhoittavan häntä.
Vaikka olen elänyt nämä unettomat vuorokaudet aivan äskettäin, muistan ne vain epäselvästi. Hämärästi valaistu, tuttu huone, jonka minä kerran olin sulkenut kuin haudan; seinällä häilyvät varjot; Carlottan kuumeiset kasvot ja suuret, kuopallaan olevat silmät; hänen pieni kätensä, joka suonenvedon tapaisesti puristi minun kättäni; hoitajattaren hiljaiset askeleet — siinä kaikki, mitä muistan. Ja kun hän taas tuli tajuunsa, tahtoi hän, että minä alati olisin hänen vieressään, vaikka hän oli ääneti pitkät ajat ja tuskin näkyi huomaavan, että minä olin siellä. Hän oli yhä vielä aivan kuin surunsa kangistama. Vasta silloin minä käsitin, mikä merkitys lapsella oli ollut hänen kehitykselleen. Hän oli herännyt, hänen tunnekykynsä oli elpynyt eloon. Hän oli jättänyt minut tuntematta mitään tunnonvaivoja. Hän oli antautunut Pasqualelle tuntematta intohimon kipinääkään. Hän oli palannut minun luokseni kuin haavottunut eläin, joka etsii turvaa kodistaan. Lapsi yksin oli saanut kiihkeän inhimillisen rakkauden leimahtamaan liekkiin siitä siemenestä, joka oli kätkettynä hänen sieluunsa. Ja nyt lapsi oli kuollut, ja aurinko oli kadonnut hänen taivaaltaan ja maailman jäätävä pimeys ympäröi hänet.
Tuli sitten aika, jolloin hänen kielensä siteet laukesivat ja jolloin hän alituisesti puheli lapsestaan, kunnes hän eräänä päivänä puhui siitä, kuin olisi se vielä hengissä, ja pyysi, että se tuotaisiin hänen luokseen — ja sitten hän sai uuden kuumekohtauksen.
Vihdoin eräänä aamuna hän heräsi terveestä unesta ja näki minut valvomassa vuoteensa ääressä; minä olin nimittäin kello kuusi tullut hoitajattaren sijaan. Ensi kerran lapsen sairastumisen jälkeen hän hymyili minulle, tarttui käteeni ja suuteli sitä.
"On kuin heräisin taivaassa, kun näen teidän kasvonne, Seer Marcous, rakas", hän kuiskasi.
"Toivottavasti taivaan asukkaat ovat hiukan kauniimmat kuin minä", sanoin hymyillen.
"Hou!" nauroi Carlotta. "Ettekö tiedä, että te olette kaunis?"
"Te ette saa syöttää minulle vanhaa pilaa, Carlotta", sanoin minä ja muistutin hänelle, kuinka hän kerran oli nauranut minulle, kun minä väitin olevani hyvin kaunis.
Carlotta kuunteli kärsivällisesti, kunnes olin lopettanut; sitten hän sanoi hiljaa huoahtaen:
"Te ette saata ymmärtää, Seer Marcous, rakas. Minä olen ajatellut pientä poikaani ja enkeleitä — ja kaikki enkelit ovat teidän näköisenne."