Minä koetin nauraen kuvailla, minkä näköinen minä olisin, jos minulla olisi pitkä pellavankeltainen tukka ja valkeat siivet.
"Minun enkeleilläni ei ollut mitään siipiä", sanoi Carlotta vakavasti. "Niillä oli kaikilla yönutut yllään. Ne olivat oikeita enkeleitä. Ja se, joka oli eniten teidän näköisenne, piteli minun pikku lastani sylissään ja antoi minun suudella sitä, ja kun hän sitten laski sen nukkumaan valkoiselle pilvelle ja sen asemesta otti minut syliinsä ja kantoi minut pois, pois ilman halki, silloin minä en enää itkenyt, vaikka minun täytyi jättää lapseni. Eikö se ollut kummallista? Minä hiivin hänen turviinsa — näin —" ja hän painautui kokoon patjoissansa — "ja se oli ihanaa."
Kauniin helmikuun aamun kalpea aurinko pilkisti huoneeseen uudinten takaa. Minä sammutin heikosti loistavan sähköliekin ja päästin päivänvalon sisään.
"Ah", Carlotta huudahti ja kääntyi ikkunaan päin, "miten ihanasti aurinko loistaa! Nyt täällä vasta on kuin taivaassa! Tiedättekö", hän salaperäisesti lisäsi, "juuri ennenkuin minä heräsin, oli aivan pimeätä ja minä olin kadottanut enkelini näkyvistäni ja etsin niitä."
Minä neuvoin hänelle, ettei hän enää koettaisi etsiä mitään yöpukuisia taivaallisia olentoja, vaan tyytyisi maapallon vaatimattomampiin asukkaihin. Hän puristi minun kättäni.
"Minä tahdon koettaa olla tyytyväinen, Seer Marcous, rakas!"
Hän teki parhaansa, lapsi raukka, minun ollessani saapuvilla; mutta minä kuulin, että hän usein istui vuoteessaan pidellen pieniä vaatekappaleita sylissään, nostellen niitä yksitellen ja itkien, kuin olisi hänen sydämensä ollut pakahtumaisillaan. — Vaikka hän parani jokseenkin nopeasti, olivat hänen poskensa silti yhä vielä kalpeat ja laihat ja katse oli surunvoittoinen. Ilma oli yhä edelleen sateista ja usvaista; hän istui päivät päästään melkein liikahtamatta kyyristyneenä tulisijan ääreen. Hänen mielipaikkansa oli salin uuninmatto. Omaan huoneeseensa, siihen, missä erinomainen neiti Griggs antoi hänelle opetusta, hän tuskin astui jalallaan.
Kerran hän yhtäkkiä tempasi itsensä irti mietteistään ja huusi hyväilynimeni. Minä nostin katseeni kirjoituspöydästä, jonka ääressä istuin lueskellen arabian kielioppia.
"No?"
"Minä olen istunut tässä ja ajatellut — ajatellut ja ajatellut. Minä olen ajatellut, että te varmaankin rakastatte minua paljon."