Minusta oli ollut hauskaa tavata hänet — olennon, joka on täynnä uhkuvaa elinvoimaa, jota aika ei voi laimentaa. Hänen jäsenensä ovat yhtä notkeat kuin hänen poikana ollessaan, ja hänen älynsä samaten. En voi ymmärtää, miten hänellä oli tilaisuutta nauttia Antoinetten keittotaidosta, sillä hän puheli koko päivällisen ajan kuvaillen ihmeellisiä seikkailuja, joita hän oli kokenut vieraissa kaupungeissa. Muun muassa hän oli ollut päähenkilönä bulgarialaisen politiikan koomillisessa oopperassa. Sain myöskin kuulla wieniläistä tanssijatarta koskevan jutun. Minun omat pienet elämykseni, joista hän sai minut kertomaan, olivat hänen kokemuksiinsa verraten kuin pieni häkissä oleva kanarialintu varpushaukan rinnalla. En muuten olekaan yhtä avomielinen kuin Pasquale; muutamista asioista en puhu ollenkaan. Hän tekee myös tavattoman paljon kädenliikkeitä jutellessaan, ja se on minun luonteelleni aivan vierasta. Hänellä on, kuten Judith sanoisi, temperamenttia. Hänen viiksensä kiertyvät rohkeasti ylöspäin, niin että niiden päät melkein ovat hänen säkenöivien mustien silmiensä kohdalla. Toinen eroavaisuus meidän välillämme on, että hänen vaatteensa sopivat hänelle, kuin olisivat ne valetut hänen ruumiinsa mukaan, kun minun sitävastoin riippuvat kuin vaatenaulakon varassa. Minä en koskaan olisi voinut joutua sellaisiin seikkailuihin kuin Pasquale.
Ja kuitenkaan hän ei pidä niitä minään! Varjelkoon! Jos minun pitäisi toimeenpanna salaliitto Sofiassa — ladatut revolverit yrityksen perustana — niin tulisin hulluksi.
"Mutta ihminen", huudahdin minä, "mitä kaikkien pyörremyrskyjen nimessä sinä sitten vaadit?"
"Minä tahdon tapella", huudahti hän. "Maa on käynyt aivan liian harmaaksi ja rauhalliseksi. Elämä on veretöntä. Me tarvitsemme väriä — punaista väriä — tervettä, kaunista verenvuodatusta!"
"Sinun ei tarvitse muuta kuin mennä johonkin Berlinin kahvilaan ja vetää jokaista luutnanttia, jonka näet, nenästä. Sillä tavalla saat nähdä niin paljon verta kuin ikinä voit toivoa", sanoin minä.
"Hemmetissä", huusi hän ja karkasi pystyyn. "Mikä elämäntehtävä tuhota preussilaisia luutnantteja!"
Minä nojauduin taapäin tuolissani — päivällinen oli jo ohitse — ja hymyilin hänen kiihkeyttään. Tavallinen ihminen ei juoksentele ympäri tuolla lailla, kun hänen pitäisi sulattaa ruokaansa.
Me keskustelimme jos jostakin ja tavantakaa huomasin, että hän loi katseensa alas mattoon. Vihdoin hän kumartui alas ja otti lattialta julkeimman, korkeakantaisimman punaisen silkkikengän, mitä milloinkaan olen nähnyt.
Silmäilin esinettä mitä syvimmän inhon valtaamana. Olisin antanut sata puntaa nähdessäni sen katoavan. Kuinka se oli tullut sinne? Otaksuin, että Carlotta luvatta oli ollut salissa ja kuin Tuhkimo pudottanut sen paetessaan, kun hän kuuli minun tulevan kotiin päivällisaikaan.
Pasquale piteli sitä ilmassa ja katseli minua kysyvästi. Minä en ole olevinani ankaran moraalinen; mutta murtovaras, jota syyttä syytetään varkaudesta, loukkaantuu pahemmin kuin hyveellinen ihminen. Minä kaduin, etten ollut pyytänyt Pasqualea päivälliselle klubiin. En suinkaan aikonut selittää Carlottaa Pasqualelle. Käsittääkseni ei minulla ole minkäänlaista syytä laskea Carlottaa tuttavieni lukuun kuuluvaksi. Hän on vain satunnainen ilmiö kodissani.