"Kyllä tiedän, lapseni", sanoin minä. "Seuraelämässä meitä ei pidetä kunnioitettavina, ellemme esiinny puolipaljaina iltasin; mutta jos teemme sen päivällä, käyttäydymme ylen sopimattomasti. Minä selitän sen joskus toiste."
"Minä en koskaan voi käsittää sitä", huudahti Carlotta.
Kummankin silmäluomen alareunassa kimmelsi kaksi suurta kyyneltä. Ne putosivat yhtäaikaa alas poskille.
"Minkä ihmeen vuoksi te itkette?" kysyin minä ymmälläni.
"Te ette ole tyytyväinen minuun", sanoi Carlotta, ja kyyneleet tukahduttivat hänen äänensä.
Nuo molemmat kyynelpisarat vierähtivät kuin sadehelmet alas hänen povelleen. Hän seisoi siinä kuin olennoitu epätoivo.
Silloin tein jotakin hyvin tyhmää.
Viime viikolla näin erään jalokivikauppiaan ikkunassa pienen kultaisen rintaneulan, joka miellytti minua. Ostin sen antaakseni sen Carlottalle sopivan tilaisuuden sattuessa, kun katsoisin hänen ansainneen jonkun erikoisen palkinnon. Näyttääkseni hänelle, etten ollut pahoillani, otin kuitenkin nyt esille koristeen kirjoituspöytäni laatikosta ja laskin sen hänen käteensä.
"Minä olen niin tyytyväinen teihin, Carlotta, että olen ostanut tämän teille."
Ennenkuin olin lopettanut lauseeni ja osasin aavistaakaan, oli hän kietonut käsivartensa kaulaani ja syleili minua voimiensa takaa.