Sylikoira, joka oli nuuskinut Carlottan hameita, hypähti äkkiä ylös hänen helmaansa. Hän sysäsi kiivaasti luotaan pienen eläinraukan, ikäänkuin olisi se ollut ilkeä hyönteinen. Koira lensi monen kyynärän päähän.
"Carlotta!" huudahdin minä suuttuneena ja kavahdin pystyyn.
Koiran omistajatar hyökkäsi vinkuvan lemmikkinsä luo ja heitti Carlottaan hämmästyneitä ja uhkaavia katseita. Kun he nostivat ylös koiran, riippui yksi käpälä hervottomana. Carlotta nousi seisomaan säikähtyen suuttumustani.
"Olen äärettömän pahoillani", sanoin nostaen hattuani. "Sanomattoman pahoillani. Toivon, ettei pikku koira ole vahingoittunut. Holhokkini — pyydän tuhat kertaa anteeksi hänen puolestaan — on muhamettilainen, ja — hän pitää sentähden kaikkia koiria saastaisina. Pyydän teitä uskomaan, että hänen uskonnollinen vaistonsa on syynä siihen, mitä nyt on tapahtunut."
Nuorempi molemmista naisista, jotka tutkivat koiran käpälää, katsahti hymyillen minuun.
"Holhokkinne saa anteeksi. Punch'in ei pidä hypätä vieraiden naisten syliin, olkootpa he muhamettilaisia tai ei. Koira ei ollenkaan vahingoittunut. Mutta", lisäsi hän iskien minulle silmää, "minua on syvästi loukannut, ettei Sir Marcus Ordeyne enää tunne minua."
Carlotta oli siis ollut tappamaisillaan erään tuntemattoman tuttavani koiran!
"Kyllä minä nyt tunnen teidät", valehtelin minä. Minä nähtävästi en muuta tehnytkään kuin valehtelin koko päivän. "Mutta minä jouduin niin ymmälleni —."
"Minä olin pöytätoverinanne toissa talvena rouva Ordeynen luona", keskeytti minut nuori nainen, "ja te keskustelitte minun kanssani transcendentaalisesta matematiikasta."
Minä muistin. "Tämä rikos", sanoin minä, "on raskaana painanut omaatuntoani."