"Rouva Ordeyne ja neiti Ordeyne."
Jessica täti ja Dora serkku tulivat, ja nerokas ajatukseni meni. Se ei vielä ole tullut takaisin.
Tädin anteeksipyynnöt ja Doran laahus täyttivät huoneen. Minun täytyi suoda anteeksi, että he häiritsivät. He tiesivät, että he häiritsivät. He toivoivat, ettei se tehnyt mitään.
"Minä tahdoin, että äiti kirjoittaisi, mutta hän tahtoi välttämättä tulla itse", sanoi Dora voimakkaalla äänellään. Minä mutisin kohteliaita valheita ja pyysin heitä istumaan. Dora tahtoi mieluummin seisoa ja katsella huonetta naisten uteliaiseen tapaan. Naiset vaanivat aina jotakin Siniparran tapaista jokaisesta poikamiehen asunnosta.
"Mutta onpa sinulla kauniit huoneet! Ja niin paljon kirjoja! Seinät aivan täynnä!"
Hän läksi löytöretkelle pitkin hyllyjä tädin selitellessä, mistä syystä he olivat tulleet. Joku, en nyt muista kuka, oli lainannut heille huvipurren. He aikoivat käväistä norjalaisia vuonoja katsomassa. Se ja se herra, se ja se lordi, se ja se neiti oli luvannut tulla mukaan, mutta ikävä kyllä heillä ei ollut mitään isäntää — saatoinhan kuvitella, miten kävisi kahden yksinäisen naisen, jos he näin joutuivat aivan kapteenin valtaan. Saatoin kyllä, enkä kadehtinut kapteenia. Mikä oli luonnollisempaa, täti puhkesi sanomaan, kuin että he pulassaan kääntyivät minun, perheen päämiehen puoleen?
"Pelkään pahasti, täti hyvä", minä sanoin, "etten tunne ketään sopivaa henkilöä. En voi ehdottaa ketään."
"Mutta kuka on pyytänyt sinua ehdottamaan ketään?" nauroi hän. "Sinun itsesi täytyy armahtaa meitä."
"Minä — säälin teitä syvästi", sanoin, "sillä jos tuulee, saatte varmaankin kärsiä hirveää merikipua."
Dora tuli juosten huoneen poikki.