"Mutta koetamme opettaa sinulle paremman, Henry," sanoi mr. Holt. Ja lapsi vastasi, sillä hän oli hyväoppinen lapsi ja luonteeltaan hellä, että hän piti kauniista lauluista ja tahtoi oppia kaikkea mitä herra hänelle opetti. Sinä päivänä hän miellytti herroja puheellaan niin, että he antoivat hänen aterioida kanssaan majatalossa ja rohkaisivat häntä lörpöttelyssään, ja monsieur Blaise, jonka kanssa hän ratsasti ja aterioitsi edellisenä päivänä, palveli nyt häntä pöydässä.
"Hyvä on, hyvä on!" sanoi Blaise sinä iltana (omalla kielellään), kun he taas lepäsivät majatalossa. "Olemme pikkuinen lordi täällä; olemme nyt pikkuinen lordi: saamme nähdä mitä olemme, kun tulemme Castlewoodiin, jossa mylady on."
"Koska tulemme Castlewoodiin, monsieur Blaise?" kysäisi Henry.
" Parbleu! [Totta tosiaan!] lordi ei liiaksi rasita itseään", sanoi Blaise virnistäen; eikä lordi tosiaankaan näyttänyt olevan kiireissään, sillä hän kulutti kolme päivää tuolla matkalla, jonka Henry Esmond on usein senjälkeen ratsastanut noin kahdessatoista tunnissa. Kahtena, viimeisenä päivänä Harry ratsasti papin seurassa, joka oli niin hyvä hänelle, että lapsi oli alkanut kovin kiintyä häneen ja tuli oikein tuttavalliseksi hänen kanssaan matkan päättyessä, ja tuskin hänellä oli pienessä sydämessään ainoatakaan ajatusta, jota ei hän sillä välin olisi uskonut uudelle ystävälleen.
Viimein, kolmannen päivän illalla, he tulivat erääseen kylään, joka oli tasangolla jalavain kehystämänä ja oli hyvin kaunis. Kaikki ihmiset siellä ottivat hatun pois päästään ja kumarsivat herra kreiville, joka heikosti nyökkäsi heille kaikille. Siellä oli pyylevä henkilö papinkauhtanassa ja leveälierinen hattu päässä. Hän kumarsi syvempään kuin kutkaan toiset ja hänen kanssaan sekä mylord että mr. Holt vaihtoivat muutaman sanan.
"Tämä, Henry, on Castlewoodin kirkko", sanoi mr. Holt, "ja tässä on sen kulmakivi, oppinut tohtori Tusher. Nosta hattuasi, junkkari, ja tervehdi tohtori Tusheria!"
"Tulkaa illalliselle, tohtori", sanoi mylord, jolloin tohtori kumarsi uudestaan syvään, ja seurue jatkoi matkaansa komeaan taloon, joka oli heidän edessään. Siellä oli useita harmaita torneja tuuliviireilleen, ja talon akkunat liekehtivät auringonpaisteessa, ja hyvin suuri joukko peltovariksia lensi sujahtaen heidän päänsä yli metsään talon taakse, kuten Henry saattoi nähdä, ja mr. Holt kertoi hänelle, että nekin asuivat Castlewoodissa.
He tulivat taloon ja menivät holvin läpi pihalle, jonka keskellä oli suihkulähde; ja tänne saapui useita miehiä ja he pitivät lordin jalustinta, kun hän astui ratsulta, ja osoittivat suurta kunnioitusta myöskin mr. Holtille. Lapsesta tuntui, että palvelijat katsoivat häntä uteliaasti ja hymyilivät toinen toisilleen; ja hän muisti mitä Blaise oli hänelle sanonut heidän ollessaan Lontoossa, kun Henry oli puhunut kummi-isästään ja ranskalainen oli sanonut: " Parbleu! kyllähän sen näkee, että mylord on kummi-isäsi", joiden sanojen merkitystä ei poikaraukka silloin tietänyt, vaikka hän oppi käsittämään niiden totuuden pian jälkeenpäin, eikä hänen häpeänsä ollutkaan pieni, kun hän sai sen tietää ja sitä ajatteli.
Heti kun he olivat astuneet ratsuiltaan, mr. Holt otti Harryä kädestä, johtaen hänet pihan läpi matalasta ovesta huoneisiin, jotka olivat rakennetut maakerrokseen, joista yhden isä Holt sanoi tulevan pojan kamariksi, toinen käytävän toisella puolella oli taas isän oma kamari. Niin pian kun pikku miehen kasvot oli pesty ja isän oma puku järjestetty, johti Harryn opas hänet vielä kerran ovelle, josta mylord oli saapunut käytävään, ja ylös rappusia ja eteishuoneen läpi myladyn vastaanottohuoneeseen — jonka veroista upeudessa ei Harry ollut milloinkaan nähnyt, eipä edes Lontoon Towerissakaan, jossa juuri oli käynyt. Kamari olikin runsaasti koristeltu kuningatar Elisabethin aikuiseen tapaan, suuret maalatut akkunat kummassakin päässä ja kirjailtuja seinä verhoja, jotka värillisen lasin läpi paistava aurinko kirkasti tuhansiin väreihin; ja juhla-asussaan lieden ääressä istui eräs nainen, jonka luo pappi vei Harryn, joka kovin hämmästyi tämän ulkonäköä.
Rouva varakreivittären kasvot olivat tuhritut valkoisella ja punaisella värillä silmiin asti, joille maali antoi yliluonnollisen hohteen; hänellä oli pitsitorni päässään ja tornin alla oli kimppu mustia kiharoita — lainakiharoita — joten ei ollut ihmekään, että pikkuinen Harry Esmond pelästyi, kun hänet esitettiin hänen armolleen — jolloin hyvä pappi toimitti juhlamenojen ohjaajan virkaa juhlallisessa esityksessä — ja Harry tuijotti kreivitärtä silmin, jotka olivat melkein yhtä suuret kuin tämänkin, samalla tavalla kuin hän oli tuijottanut näyttelijättäreen, joka näytteli ilkeän murhenäytelmäkuningattaren osaa, kun näyttelijät olivat tulleet Ealingiin markkinoille. Kreivitär istui suurella tuolilla lieden ääressä. Hänen sylissään oli lintukoira, joka haukkui raivoisasti, pienellä pöydällä hänen vieressään oli hänen armonsa nuuskarasia ja sokerimantelilaatikko. Hänellä oli yllään musta samettipuku ja levätti liekinväristä brokaadia. Hänellä oli yhtä monta sormusta sormissaan kuin vanhalla Banbury Crossin naisella, ja kauniit pienet jalat, joita lady mielellään näytteli, ja sukissa suuret kultakellot ja jalassa punakorkoiset valkoiset tohvelit; ja myöskin tuoksu tulvahti hänen vaatteistaan aina, kun hän liikkui tai poistui huoneesta, nojaten kilpikonnanluiseen keppiinsä, pikkuisen Raivon haukkuessa hänen kintereillään.