Harry oli kovin iloinen, kun mustiinpuettu herra, asestettu palvelija takanaan, tuli ratsullaan hakemaan häntä Ealingista. Ilkeä emintimä, joka omien lastensa tähden oli laiminlyönyt häntä, antoi hänelle illallista aivan riittävästi iltaa ennen hänen lähtöään ja yllinkyllin myös lähtöaamuna. Äitipuoli ei häntä enää kertaakaan lyönyt ja käski lapsia pysyttelemään hänestä erillään. Toinen näistä oli tyttö, eikä Harry milloinkaan olisi saattanut lyödä tyttöä; ja toinen oli poika, jota hän helposti olisi voinut kurittaa, mutta tämä huusi aina, ja silloin emäntä Pastoureau purjehti apuun käsivarret varstoina. Hän pesi Harryn kasvot ainoastaan silloin kuin tämä lähti pois, eikä kertaakaan tämän toimituksen jälkeen antanut hänelle korvapuustia. Emäntä taisi vähän nyyhkyttää, kun mustiinpuettu herra tuli poikaa hakemaan; ja vanha Pastoureau katsahti äkäisesti olkansa yli outoon herraan antaessaan pojalle siunauksensa, ja murisi jotain punaisesta portosta. Mestari oli käynyt hyvin vanhaksi ja oli jo melkein kuin lapsi. Emäntä Pastoureaulla oli tapana pyyhkiä hänenkin nenänsä kuten lasten. Emäntä oli suuri, pyylevä, sievännäköinen nuori nainen, mutta vaikka hän koettikin näyttää itkevältä, piti Henry sitä vain teeskentelynä, ja juoksi varsin ihastuneena hevosen luo, jonka selkään lakeija hänet auttoi.
Tämä lakeija oli ranskalainen; hänen nimensä oli Blaise. Lapsi puhutteli häntä hänen omalla kielellään varsin hyvin, tunsipa tuon kielen vielä paremminkin kuin englanninkielen, koska hän oli näihin asti asunut pääasiallisesti ranskalaisten luona, ja toiset Ealingin pojat sanoivatkin häntä pikku ranskalaiseksi. Pian Henry oppi puhumaan englanninkieltä virheettömästi, unohtaen pikkuisen ranskansa: lapsethan unohtavat niin helposti. Lapsella oli muutamia varhaisimpia muistoja toisenlaisesta maasta ja kaupungista, jossa oli suuria valkeita taloja ja laiva. Mutta nämä olivat pojalle varsin hämäriä asioita, ja hämäräksi Ealingin muistokin pian tuli, ainakin suuri osa hänen kärsimyksistään siellä.
Lakeija, jonka edessä hän ratsasti oli hyvin vilkas ja puhelias ja ilmoitti pojalle, että herra, joka ratsasti hänen edellään, oli herra varakreivin kappalainen, isä Holt — että Henryä nyt tultiin nimittämään nuoriherra Henry Esmondiksi — että mylord varakreivi Castlewood oli pojan kummi, — että hän tuli tästedes asumaan suuressa Castlewoodin kartanossa… shiren kreivikunnassa, jossa hän tuli näkemään rouva kreivittären, joka oli ylhäinen rouva. Ja niinpä Henry Esmond tuotiin Lontooseen, istuen vaipalla Blaisen satulan edessä, ja hienoon kaupunginosaan, jonka nimi oli Covent Garden, jonka lähellä pojan isäntä asui.
Mr. Holt, pappi, otti lasta kädestä ja vei hänet tämän jalosukuisen herran luo, suuren, väsyneeltä näyttävän herran, jolla oli päässään iso myssy ja päällään kukikas aamunuttu ja joka imeskeli appelsiineja. Herra taputti Henryä päähän ja antoi hänelle appelsiinin.
"C'est bien ça" [Hyvä on], hän sanoi papille silmäiltyään lasta, ja mustiinpuettu herra kohautti olkapäitään.
"Antaa Blaisen viedä hänet ulos huvittelemaan". Ja huvittelemaan läksivät poika ja palvelija. Henry kulki hyppyaskelin, niin häntä ilahdutti tämä retki.
Hän on muistava elämänsä loppuun asti noiden päivien huvit. Monsieur Blaise vei hänet katsomaan näytelmää taloon, joka oli tuhannen kertaa suurempi ja kauniimpi kuin koju Ealingin markkinoilla; ja seuraavana onnellisena päivänä he kävivät joella terveysvettä juomassa. Henry näki Lontoon sillan, joka näytti kadulta, sekä sen varrella olevat talot ja kirjakaupat ja Lontoon Towerin valleineen ja suurine vallihaudassa olevine leijonineen ja karhuineen — kaiken Monsieur Blaisen seurassa.
Viimein, eräänä varhaisena aamuna koko seurue lähti maalle — nimittäin lordi ja tuo toinen herra, jonka takana naisten satulalla istuivat Monsieur Blaise ja Henry; vielä oli kaksi tai kolme pistooleilla varustettua miestä, jotka johtivat kuormahevosia. Ja koko matkan ranskalainen kertoi pikku Henrylle rosvojuttuja, jotka saivat lapsen hiukset nousemaan pystyyn, kauhistuttaen häntä niin, että kun he lepäsivät tien varrella suuressa synkässä majatalossa, Henry pyysi saada nukkua samassa huoneessa jonkun palvelijan kanssa, ja isä Holt, herra, joka ratsasti mylordin kanssa, armahti häntä antaen lapselle pienen vuoteen omassa kamarissaan.
Henryn teeskentelemätön puhe ja vastaukset nähtävästi taivuttivat tämän herran suosimaan poikaa, sillä seuraavana päivänä mr. Holt sanoi Henrylle, että tämä sai ratsastaa hänen takanaan eikä ranskalaisen lakeijan; ja hän teki koko matkan tuhansia kysymyksiä lapselle — hänen kasvatusveljistään ja sukulaisistaan Ealingissa, mitä hänen vanha isoisänsä oli hänelle opettanut, mitä kieliä hän puhui, osasiko hän lukea ja kirjoittaa ja laulaa j.n.e. Ja mr. Holt sai tietää että Henry osasi lukea ja kirjoittaa ja osasi molempia, sekä ranskan- että englanninkieltä, täydellisesti. Mutta kun hän kysyi Henryltä laulamisesta, alkoi poika laulaa hymniä Martti Lutherin nuotilla, joka sai mr. Holtin nauramaan, ja hänen grand parrain'insa, jolla oli nauhakoristeinen hattu ja peruukki, myös nauroi, kun Holt kertoi tälle mitä lapsi lauloi. Näytti siltä, ettei tohtori Martti Lutherin hymnejä laulettu kirkoissa, joissa mr. Holt saarnasi.
"Sinä et saa koskaan enää laulaa tuota laulua, kuuletko, pikkumies?" sanoi herra kreivi, heristäen sormeaan.