Hovi, kuten olen kuullut, nauroi vielä enemmän, kun ladyparka, joka jo oli hyvinkin sivuuttanut sen iän, jolloin vaimot tavallisesti saavat lapsia, yhä piti yllä tuota toivoaan, ja silloinkin vielä, kun tuli Castlewoodiin asumaan, lähetti yhtämittaa Hextoniin lääkäriä hakemaan ja ilmoitti ystävilleen perillisen tulosta. Tämä ja useat muut hänen hullutuksensa olivat suurena ilon aiheena. Viimeiseen elinpäiväänsä asti rouva varakreivitär näki hyväksi pitää itseään kauniina, tahtoen välttämättömästi kukoistaa sydäntalvellakin, maalaamalla ruusuja poskilleen kauan jälkeen niiden luonnollisen kukinnan ja pukien itseänsä kesäiseksi, vaikka hänen hapsensa jo olivat lumen peittämät.

Herrat, jotka olivat kuningas Kaarlen ja kuningas Jaakon hovissa, ovat kertoneet tämän kirjoittajalle monia juttuja tästä omituisesta vanhasta rouvasta, juttuja, joilla ei ole tarpeellista huvittaa jälkimaailmaa. Ladyllä sanotaan olleen mainio kyky pistopuheiden keksimiseen ja jos hän taisteli kaikkien kilpailijattariensa kanssa kuningas Jaakon suosiosta, on hänellä ollut koko lailla riitelemistä. Hän oli rohkealuontoinen nainen ja näyttää ahdistelleen ja uuvuttaneen hänen majesteettiansa valitusvirsillään. Muutamat sanoivat syynä hänen hovista lähtöönsä olleen mustasukkaisuuden Frank Esmondin vaimoa kohtaan, toiset väittivät, että hänen täytyi peräytyä suuren taistelun jälkeen, joka tapahtui Whitehallissa hänen armonsa ja lady Dorchesterin, Tom Killigrewin tyttären välillä, jota kuningas suvaitsi suosia, ja jossa tuo vihattu Ester voitti elähtäneen Vastimme. Mutta hänen armonsa puolestaan vakuutti aina, että noiden kahden olennon maalle karkoituksen aiheutti hänen puolisonsa riita, eikä hänen omansa, sekä kuninkaan julma kiittämättömyys, hän kun antoi perheen ulkopuolelle ruokavarastonhoitajan ja viinimaidon ritarin virat, joita kaksi Castlewoodin lordi vainajaa oli kantanut niin kunniakkaasti ja jotka nyt sai aivan eilispäivän aatelismies, ja tuon hirveän Dorchester-olennon hännystelijä, lordi Bergamot. [Lionel Tipton, josta tehtiin paroni Bergamot anno 1686, kuninkaan uskottu kamariherra, myöhemmin nimitetty ruoka varastonhoitajaksi ja kuninkaan maitoviininritariksi (Georgen Castlewoodin toisen varakreivin jälkeen), seurasi hänen majesteettiaan St. Germaineen, jossa kuoli jättämättä perillisiä. Oranian prinssi ei nimittänyt mitään maitoviinin ritaria eikä seuraavienkaan hallitsijain aikana ole hovissa ollut sellaista virkailijaa.] "En koskaan", sanoi lady, "olisi saattanut katsella hänen majesteettinsa maitoviiniä kantavan muiden kuin Esmondien. Olisin lyönyt tarjottimen lordi Bergamotin kädestä, jos olisin hänet kohdannut". Ja ne, jotka tunsivat hänen armonsa, tietävät, että hänessä oli naista uhkauksensa toimeenpanemiseen, ellei hän kylläkin viisaasti olisi vetäytynyt tieltä pois.

Pitäen kukkaronnauhoja oman valvontansa alaisina, jonka alaiseksi hän tahtoikin saada kaikki henkilöt, jotka joutuivat hänen läheisyyteensä, saattoi lady Castlewood pitää puolisoaan kuuliaisena; ja niinpä hän hävitti taloutensa Lontoosta — hän oli muuttanut Lincoln's-Inn-Fieldsistä Chelseahen, kauniiseen uuteen taloon, jonka hän sieltä oli ostanut — ja toi nyt sieltä taloutensa, palvelijattarensa, sylikoiransa, seuraneitonsa, pappinsa ja lordipuolisonsa Castlewood-linnaan, jota hän ei ollut koskaan nähnyt lähdettyään sieltä pienenä lapsena isänsä kanssa kuningas Kaarle I:n hallitessa vallinneina vaikeina aikoina. Vanhan linnan seinissä näkyi vielä reikiä, jotka olivat syntyneet tasavaltalaisten luodeista. Osa linnaa korjattiin ja sisustettiin hopeaesineillä, seinäverhoilla ja huonekaluilla, jotka oli tuotu Lontoon talosta. Mylady luuli saavansa iloisen vastaanoton Castlewoodin kylässä ja odotti ihmisten hurraavan, kun hän ajoi yli viheriän lakeuden suurissa vaunuissaan, mylord vierellään, seuranaisensa, sylikoiransa ja papukaijansa vastakkaisella istuimella, kuusi hevosta vaunujen edessä, asestetut palvelijat ratsain sekä vaunujen edellä että jälessä. Mutta "alas paavi" huudot olivat silloin valtavimmillaan; kylän ja lähikaupungin kansa kauhistui kreivittären maalattuja kasvoja ja silmäripsiä, kun tämä työnsi päätään ulos vaunun akkunasta, koettaen epäilemättä olla hyvin armollinen; ja eräs vanha eukko tokaisi: "Lady Isabel! Herra siunatkoon, sehän on oikea Iisebel!" jolla nimellä armollisen kreivittären vihamiehet häntä tavallisesti jälkeenpäin mainitsivat. Maaseutu oli silloin suuressa "alas paavi"! kiihkossa. Hänen armonsa kreivittären sekä hänen puolisonsa tunnettu kääntyminen, katolinen pappi, joka oli hänen seurueessaan, ja jumalanpalvelus, joka toimitettiin Castlewoodin kappelissa (vaikka kappeli oli rakennettu tämänlaista jumalanpalvelusta varten, ennenkuin paikkakunnalla vielä muunlaisesta oli kuultukaan ja vaikka jumalanpalvelus toimitettiin mitä hiljaisimmassa muodossa), ei suinkaan enentänyt hänen suosiotaan tässä kreivikunnassa eikä kylässäkään. Suurin osa Castlewoodin tiluksia oli takavarikoitu tai jaettu tasavaltalaisille. Joitakuita näitä Cromwellin sotureita eli vielä kylässä, ja he katsoivat ensimmälti vihamielisinä hänen armoonsa kreivittäreen hänen tullessaan sinne asumaan.

Varakreivitär meni Hextoriin kokoukseen, vieden lordin mukanaan ja säikähytti maaseutuväestön upeilla timanteillaan, joita hän aina käytti julkisesti näyttäytyessään. Sanotaan hänen käyttäneen niitä kotonaankin ja nukkuneen korut kaulassaan, vaikka tämän kirjoittaja voi antaa sanansa siitä, että se oli katalaa parjausta. "Jos hän ottaisi ne pois", sanoi lady Sark, "karkaisi hänen puolisonsa Tom Esmond ne taskussa ja panttaisi ne." Sekin oli parjausta. Lady Sark oli hänkin hovin karkoitettuja, ja näiden kahden ladyn välillä oli ollut ilmisota sitä ennen. Kylän kansa alkoi lopulta sopia ladynsä kanssa, joka oli lempeä ja hyvä, vaikkakin tavoiltaan oikukas ja ylpeä, ja jonka hyvyyttä tohtori Tusher, kappalainen, kovin ylisti laumalleen. Lordi puolestaan ei tuottanut paljoakaan vaivaa, häntä kun tuskin pidettiin muuna kuin jonkinlaisena varakreivittären lisäkkeenä, johon varakreivittäreen Castlewoodin vanhojen lordien tyttärenä ja suunnattoman omaisuuden omistajana, kuten maalaisväki sanoi (vaikkakin yhdeksän kymmenettä osaa siitä oli olemassa vain juoruissa), katsottiin kuin linnan todelliseen kuningattareen ja valtiattareen.

III luku.

THOMAS, KOLMAS KREIVI, OLI VIENYT MINUT SINNE PAASHIKSI ISABELLALLE.

Jonkun aikaa tämän jälkeen Castlewood palasi Lontooseen ja lähetti erään käskyläisensä pieneen tupaseen Ealingin kylään, jossa jonkun aikaa oli asunut eräs vanha ranskalainen pakolainen nimeltä Pastoureau, eräs niitä, jotka Ranskan kuninkaan hugenottivaino oli tuonut tähän maahan. Tämän ukon luona asui pikkuinen poika, jota nimitettiin Henry Thomasiksi. Vähän aikaa ennemmin hän muisti asuneensa muualla, paikassa, joka myös oli Lontoon läheisyydessä, kangaspuiden ja rukkien keskellä. Siellä oli ollut loppumattomiin virsien veisaamista ja kirkonkäyntiä ja kokonainen siirtokunta ranskalaisia.

Pojalla oli siellä ollut hyvin rakas ystävä, joka kuoli ja jota hän nimitti tädiksi. Täti saattoi joskus unissa tulla hänen luokseen, ja hänen kasvonsa, vaikka ne olivatkin jokapäiväiset, olivat pojasta tuhat kertaa rakkaammat kuin mrs. Pastoureaun, Bon Papa Pastoureaun uuden vaimon, joka tuli Papan luokse tädin mentyä pois. Ja siellä, Spittlefieldissä, joksi sitä tavallisesti sanottiin, asui George-setä, joka hänkin oli kutoja, ja joka tavallisesti kertoi Henrylle, että tämä oli oikeastaan herrassäätyinen lapsi, jonka isä oli kapteeni ja äiti enkeli.

Kun hän sanoi niin, kohotti Bon Papa tavallisesti katseensa kangaspuistaan, jolla hän kirjaili kauniita silkkikukkasia, ja sanoi: "Enkeli! hänhän on tuon Babylonian porton palvojia." Bon Papa puhui aina Babylonian portosta. Bon Papalla oli pikkuinen huone, jossa hän aina saarnaili ja lauloi virsiä suureen vanhaan nenäänsä. Pikku Henry ei pitänyt tuosta saarnaamisesta; hän piti enemmän niistä kauniista saduista, joita tädillä oli tapana hänelle kertoa. Bon Papan vaimo ei milloinkaan kertonut hänelle kauniita satuja; hän vain riiteli George-sedän kanssa, ja tämä lähti pois.

Tämän jälkeen Henryn Bon Papa ja hänen vaimonsa ja kaksi lasta, jotka vaimolla oli edellisestä avioliitosta, tulivat Ealingiin asumaan. Uusi vaimo antoi omille lapsilleen kaikkea hyvää ja Henrylle monta selkäsaunaa, joiden syytä poika ei ymmärtänyt. Lyöntien ohella hän sai tältä rumia nimiä, joita ei tässä tarvitse mainita vanhan Pastoureaun tähden, joka yhä oli toisinaan ystävällinen. Noiden päivien onnettomuus on jo kauan sitten anteeksi annettu, vaikka ne luovatkin surunvoittoisen varjon lapsen varhaisvuosiin, ja tämä surunvoittoisuus on häntä seuraava hänen viimeiseen päiväänsä asti: Puun kasvu riippuu siitä, miten vesa on väännetty; ja ainakin se, joka on lapsena kärsinyt eikä ole kokonaan turmeltunut varhaisessa onnettomuuden koulussa, oppii olemaan lempeä ja kärsivällinen pieniä lapsia kohtaan.