Eustace Esmondin kuoltua Worcesterin taistelussa Thomas Esmond, lordi Castlewoodin veljenpoika, joka silloin oli vain poikanen, tuli arvonimen perijäksi. Hänen isänsä oli valtariidoissa ollut parlamentin puolella ja oli siten vieraantunut sukunsa päämiehestä, ja lordi Castlewood oli ensin niin raivoissaan ajatellessaan arvonsa (vaikka se nyt oli tuskin tyhjää parempi) menevän keropäälurjukselle, että hän olisi nainut uudestaan ja kosiskelikin jo Brüggessä erään viinikauppiaan tytärtä, jonka isälle hänen ylhäisyytensä oli suuria summia vuokravelkaa kuninkaan ollessa siellä, mutta hän kammosi hovin pilkkaa ja tyttärensä vihaa. Tytärtään hän suorastaan pelkäsi — sillä tämä oli luonteeltaan yhtä ylimielinen ja kiivas kuin lordi oli heikko; haavat ja juopottelut olivat tämän saattaneet rappiolle.
Lordi Castlewood olisi tahtonut saada naitetuksi tyttärensä Isabellan, tämän serkulle, sen Francis Esmondin pojalle, joka kaatui Castlewoodin piirityksessä. Ja sanotaankin neidin ihastuneen tuohon mieheen, joka oli häntä useita vuosia nuorempi (tätä hän ei suinkaan pitänyt miehessä minään vikana), mutta kosiskeltuaan ja päästyään perheen läheisimpään piiriin tämä serkku odottamatta pyörsi takaisin, juuri silloin kuin asia näytti kaikkein lupaavimmalta, eikä edes millään tavoin selittänyt tätä menettelyään. Hänen ystävänsä kiusasivat häntä, suvaiten ilkamoiden sanoa sitä hänen uskottomuudekseen. Jack Churchill, Frank Esmondin luutnantti kuninkaan henkivartiaston jalkaväkirykmentistä peri Esmondin paikan, kun tämä oli jättänyt hovin ja lähtenyt Tangeriin raivoissaan siitä, että oli huomannut ylenemisensä riippuneen kihlaamastaan elähtäneestä morsiamesta. Hän ja Churchill, jotka olivat olleet condiscipuli P. Paavalin koulussa, vaihtoivat asian johdosta kiivaita sanoja; ja Frank Esmond virkkoi kiroten toverilleen: "Jack, sisaresi voi olla semmoinen ja tämmöinen, mutta minun vaimoni ei milloinkaan, kautta Juppiterin!" ja miekat paljastettiin ja vertakin paljastettiin tässä riidassa kunnes ystävät heidät eroittivat. Harvat miehet olivat niin arkoja kunnian-asioissa siihen aikaan, ja hyvää syntyperää ja sukupuuta olevat miehet pitivät kuninkaallista tahraa sukunsa vaakunassa lisäkoristeena. Frank Esmond päätyi oikkuilleen Tangeriin, josta sitten palasi kahden vuoden sotapalveluksen jälkeen, asettuen asumaan pienelle, äidiltä perimälleen tilalle lähelle Winchesteria, tullen maalaisherraksi ja pitäen ajokoiria, eikä hän koskaan palannut hoviin kuningas Kaarlen hallitusaikana. Mutta hänen setänsä Castlewood ei milloinkaan antanut hänelle anteeksi, eikä sitä kotvaan aikaan tehnyt hänen serkkunsakaan, jota hän oli kieltäytynyt naimasta.
Täydelleen ei lordi Castlewood, joka oli kuluttanut kuninkaan palveluksessa nuoruutensa ja omaisuutensa, kyennyt tilusten, eläkkeiden, Ranskasta saapuvien lahjusten tai kuninkaan lahjojenkaan avulla — lahjoja tuli niin kauan kuin hänen tyttärensä oli suosiossa -saamaan omaisuuttaan takaisin, eikä hän välittänyt poikansa kuoleman jälkeen käydäkään Castlewoodissa tai korjauttaa sitä, vaan eli leveästi ja loistavasti hovissa ja sai säästetyksikin melkoisen määrän käteistä rahaa.
Silloinpa hänen perillisensä ja veljenpoikansa, Thomas Esmond, alkoi pyrkiä setänsä suosioon. Thomas oli palvellut keisaria ja Alankomaita, kun kuningas Kaarlen oli ollut pakko lainata sotaväkeä näille valtioille, sekä niitä vastaan, sitten kun hänen majesteettinsa oli tehnyt liiton Ranskan kuninkaan kanssa. Näissä taisteluissa Thomas Esmond herätti enemmän huomiota kaksintaisteluillaan, meluamisellaan, paheillaan ja pelaamisellaan kuin millään huomattavalla sotaisella urotyöllä ja palasi Englantiin, kuten moni muu matkusteleva englantilainen herra, vähääkään parantumatta ulkomaisista kokemuksistaan. Hän oli hävittänyt nuoremman veljensä osuuden pienestä vanhempain perinnöstä, eikä — totuushan on ilmaistava — ollut muuta kuin sissi varsinaisten soturien joukossa ja metelöitsijä Alsatiassa ja Friarsiassa [kuuluisia pelihuoneita ja pahuudenpesiä senaikaisessa Lontoossa], joissa hän koetteli pelionneaan, kun luuli olevan tilaisuutta omaisuuden hankkimiseen.
Hänen serkkunsa oli nyt sivuuttanut keski-iän eikä hänen entistä kauneuttaan todistaneet muut kuin hänen oma puheensa. Hän oli luiseva ja keltainen ja torahampainen, eikä kaikki punainen ja valkoinen ihomaali, jota oli saatavissa kaikista Lontoon korukaupoista, kyennyt tekemään hänestä kaunotarta. Mr. Killigrew nimitti häntä Sibyllaksi, pääkalloksi, joka kuninkaan juhlissa oli muistutuksena: memento mori[muista kuolemaasi!] j.n.e. — sanalla sanoen, hän oli nainen, joka saattoi olla helppo valloittaa, mutta jota valloittamaan vain hyvin rohkea mies uskalsi ryhtyä. Tämä rohkea mies oli Thomas Esmond. Hän ihaili suuresti lordi Castlewoodin säästöjä, joiden määrää juorut olivat paljon suurennelleet. Madame Isabelilla sanottiin olevan kallisarvoisia kuninkaallisia jalokiviä, jota vastoin Tom Esmond-raukan viimeistä edellinen takki oli pantissa.
Mylordilla oli tähän aikaan komea talo Lincolns-Inn-Fieldsissä lähellä Herttuanteatteria ja Portugalin lähettilään kappelia. Tom Esmond, joka oli ollut uuttera teatterissakävijä niin kauan kuin hänellä riitti rahaa näyttelijättärille, alkoi nyt käydä kirkossa yhtä uutterasti. Hän näytti niin laihalta ja kuluneelta, että hän helpostikin kävi katuvasta syntisestä ja tultuaan täten kääntyneeksi hän otti tietenkin setänsä papin rippi-isäkseen.
Tämä hyväntahtoinen isä sovitti hänen ja vanhan lordin, hänen setänsä, välit, vaikka tämä vain vähän aikaa ennemmin ei viitsinyt edes puhutella häntä Tomin kulkiessa lordin vaunujen akkunan ohi, kun tämä juhlallisesti meni täyttämään virkaansa hovissa ja veljenpoika pujahti ohi kuluneine hattuineen ja sulkineen, miekan terän tunkiessa ulos huotrasta, kahdenpennyn kapakkaan Bell Yardiin.
Thomas Esmond alkoi pian setänsä kanssa sovittuaan käydä hienoksi ja näyttää hyvän elämän ja puhtaiden liinavaatteiden tuottamia etuja. Hän paastosi ankarasti kahdesti viikossa, totta kyllä, mutta korvasi sen muina päivinä; ja näyttääkseen miten hyvä ruokahalu hänellä oli, sanoi mr. Wycherley, hän lopuksi nielaisi tuon kärpästentahriman, vanhan, härskin serkkumurunsa. Näistä hovihäistä kulki loppumattomia kokkapuheita ja häväistysjuttuja; mutta Tom ajoi sinne nyt setänsä vaunuissa ja nimitti häntä isäksi, ja päästyään voitolle saattoi nauraakin. Tämä avioliitto solmittiin vähän ennen kuningas Kaarlen kuolemaa; Castlewoodin varakreivi kuoli pian sen jälkeen.
Tästä aviosta syntyi poika, jota vanhemmat vaalivat suurella rakkaudella ja huolella, mutta jolla hoitajista ja lääkäreistä huolimatta oli vain lyhyt elinaika. Hänen saastutettu verensä ei juossut kauan hänen heikossa, pienessä ruumisraukassaan. Sairauden oireet näyttäytyivät hänessä jo varhain, ja puolittain imartelun halusta ja puolittain taikauskosta vaativat varakreivi ja varakreivitär, erittäinkin viimemainittu, hänen majesteettiansa kirkossa koskettamaan pientä raajarikkoparkaa. He olivat jo valmistautuneet julistamaan ihmeen tapahtuneeksi (tohtorit ja puoskarit olivat aina lapsen luona ja kokeilivat kaikennäköisten patenttilääkkeitten vaikutusta hänen pieneen ruumiiseensa). Mutta vaikka syystä tai toisesta näyttikin tapahtuneen huomattava parannus lapsen terveydessä majesteetin kosketuksen jälkeen, tuo pieni raukka kuoli kuitenkin muutamia viikkoja myöhemmin, antaen hovijuorujen kuljettajille aihetta sanoa, että kuningas, kartoittaessaan pahan pois Tom Esmondin ja hänen vaimonsa Isabellan lapsesta, karkoitti siitä elämänkin, koska sekin oli siinä vain pahaa.
Äidin luonnollinen tuska pienen lapsiparan menetyksestä tuli vielä suuremmaksi, kun hän ajatteli kilpailijatartaan, Frank Esmondin vaimoa, joka oli suosiossa hovissa, mistä lady Castlewood raukka oli syrjäytetty, ja jolla oli lapsi, kukoistava ja kaunis tytär, ja joka oli uudestaan äidiksi tulemaisillaan.