"Minä tunnen asemani, Harry", sanoi hän. "Minä en ole ylpeä — Winchesterin yliopiston pojat väittävät minua ylpeäksi; mutta ylpeä minä en ole. Minä olen vain varakreivi Francis James Castlewood Irlannin aatelistossa. Olisin saattanut olla — tiedätkö sitä? — Esmondin markiisi ja jaarli Francis James Englannin ylimystössä. Mutta lordivainaja kieltäytyi arvonimestä, jonka hänelle tarjosi minun kummini, entinen Majesteetti. Sinun tulee se tietää — olet meidän perhettämme, katsos — minkä sinä sille voit, ettei kilpesi ole täydellinen, Harry kulta. Mutta siitä huolimatta kuulut erääseen Englannin parhaaseen sukuun. Ja sinä seisoit isäni vierellä ja Luoja auta, minä seison sinun vierelläsi! Sinä et tule koskaan olemaan ystävää vailla, Harry, niinkauan kuin Francis James varakreivi Castlewoodilla on killinkikään. Nyt on vuosi 1703 ja minä tulen täysikäiseksi vuonna 1709. Minä menen takaisin Castlewoodiin; tulen aina asumaan Castlewoodissa. Minä korjaan täydelleen tuon talon. Minun omaisuuteni on siihen mennessä lisääntynyt ihan riittävästi. Varakreivivainaja käytti väärin minun omaisuuttani ja jätti sen perin huonoon tilaan. Äitini elää säästävästi, kuten näet ja pitää minua niin, ettei se juuri sovellu näiden valtakuntain päärille. Minullahan on vain pari hevosta, opettaja ja mies, joka samalla on sekä kamaripalvelija että tallirenki. Mutta kun tulen täysi-ikäiseksi, niin pannaan nämä asiat tolalleen, Harry. Talomme on oleva sellainen kuin sen tulee olla. Ja sinä tulet aina Castlewoodissa käymään, eikö totta? Sinulle on aina varattuna kaksi linnan pihalta johtavaa huonetta. Ja jos joku halveksuu sinua, hitto heidät periköön, silloin varokoot minua! Minä nain aikaisin — todennäköisesti on Trix jo siihen mennessä oleva herttuatar. Tykinkuulahan voi pyyhkäistä hänen ylhäisyytensä minä päivänä tahansa, tietäähän sen."
"Kuinka?" kysäisi Harry.
"Vaiti, poikaseni!" virkkoi mylord. "Olet meidän perhettämme — olet uskollinen meille, kautta Yrjänän, ja minä siis kerron sinulle kaikki. Blandford on naiva hänet — tai —" ja tässä asetti kreivi pienen kätensä miekkansa kahvalle — "ymmärrät loput. Blandford tietää kumpi meistä kahdesta on parempi aseenkäyttäjä. Minä voin hänet kukistaa floretin tai keihään tai miekan tai tikarin käytössä, jos häntä haluttaa kokeilla. Olen häntä koetellut, Harry, ja hän tietää, totisesti, että minä en ole mikään leikinkappale."
"Mutta et tarkoita", virkkoi Harry, salaten nauruansa vaikka ei kummastustaan, "että voit miekalla pakottaa lordi Blandfordin, kuningaskuntamme ensimmäisen miehen pojan, naimaan sisaresi?"
"Tarkoitan, että olemme serkkuja äidin puolelta, vaikka eihän siinä ole mitään ylpeilemistä. Tarkoitan, että Esmond on Churchillin arvoinen. Ja kun kuningas palaa, on Esmondin markiisin sisar oleva minkä tahansa kuningaskuntamme aatelismiehen tyttären vertainen. Koko Englannissa on vain kaksi markiisia: William Herbert, Powisin markiisi ja Francis James, Esmondin markiisi. Ja kuule, Harry — tee nyt vala, ettet milloinkaan puhu tästä. Anna minulle kunniasanasi gentlemannina, sillä sinä olet gentlemanni, vaikka oletkin —"
"No, anna kuulua, anna kuulua!" virkkoi Harry hieman kärsimättömänä.
"No, kun siis äitimme varakreivivainajaa kohdanneen onnettomuuden jälkeen meni meidän kanssamme Lontooseen pyytämään oikean tuomion täytäntöön panoa teille kaikille, (mitä Mohuniin tulee, tahdon hänen verensä yhtä varmaan kuin nimeni on varakreivi Francis Esmond) niin me menimme asumaan serkkumme, lady Marlborough'n luo, jonka kanssa olimme olleet riidoissa kauan aikaa. Mutta onnettomuuden tullessa hän seisoi sukunsa tukena. Ja niin teki myös leskivarakreivitär ja niin teit sinäkin. No niin, sir, sillävälin siis kun äitini oli vetoamassa edesmenneeseen Oranian prinssiin — en tahdo koskaan sanoa häntä kuninkaaksi — ja sillävälin kuin sinä olit vankilassa, me asuimme lordi Marlborough'n talossa. Lordi ei joutunut olemaan kotonaan, hän kun oli sotaväen mukana Hollannissa. Ja silloin — mutta kuule, Harry, ethän sitten kerro?"
Harry vannoi uudestaan pitävänsä asian salassa.
"No niin, pidimme kaikella tavalla hauskaa, kuten ymmärrät. Ja herttuattarella oli tapana suudella minua ja niin tekivät myös hänen tyttärensä ja Blandford rakastui niin turkasesti Trixiin ja Trix piti hänestä. Ja eräänä päivänä Blandford — hän suuteli Beatrixia oven takana — niin hän teki — ja herttuatar sai hänet kiinni siitä ja silloin häh antoi semmoisen läimäyksen sekä Trixin että Blandfordin korville — olisitpa vain nähnyt! Ja sitten hän sanoi, että meidän on heti poistuttava ja solvasi äitiä, joka muka oli perillä asiasta; mutta eihän hän koko aikana jaksanut ajatella muuta kuin isää. Ja niin tulimme sieltä Walcote'iin — Blandford oli pantu arestiin eikä hänen annettu tavata Trixiä. Mutta minä pääsin pujahtamaan hänen luokseen. Minä kiipesin vesiränniä pitkin ylös ja pääsin sisään akkunasta, jonka ääressä hän itki."
"Markiisi", sanoin minä, sitten kun hän oli aukaissut akkunan ja auttanut minut sisään, "te tiedätte, että minä kannan miekkaa; minä katsos olin vienyt sen mukanani."