"Niin, minä tulin kotiin siinä laivassa", virkkoi Harry.
"Se toi siis kotiin hyvän pojan ja hyvää viiniä", virkkoi mylord. "Totisesti, Harry, toivon, ettei sinulla olisi tuota kirottua puutetta kilvessäsi."
"Ja miksi ei siinä saisi olla puutteellisuutta", kysäisi toinen.
"No ajatteles, että minä menisin sotaan ja saisin surmani — kaikki herrat menevät sotaan — kuka silloin pitää huolen naisväestämme? Trix ei mitenkään jää kotiin; äiti on rakastunut sinuun — niin, minä uskon, että äiti on rakastunut sinuun. Hän ylisti sinua aina ja puhui sinusta yhtämittaa. Ja kun hän meni Southamptoniin laivaa katsomaan, keksin koko jutun. Mutta huomaathan, että se on mahdotonta. Me olemme Englannin vanhinta sukua; saavuimme Englantiin Wilhelm Valloittajan mukana. Me olimme tosin vain parooneja — mutta mitä se haittaa. Se oli olosuhteiden pakko — Jaakko ensimmäinen pakoitti siihen isoisän isän. Mutta me olemme arvonimien yläpuolella; me vanhat englantilaiset ylimykset emme niitä kaipaa. Kuningatar voi tehdä herttuan koska haluaa. No esimerkiksi Blaudfordin isä, herttua Churchill ja herttuatar Jennings, mitä he ovat, Harry? Hitto vie, sir, mitä he ovat, nostaakseen nenäänsä meidän edessämme? Missä olivat he silloin, kun esi-isämme ratsasti kuningas Henrikin rinnalla Agincourtin taistelussa ja täytti Ranskan kuninkaan maljan Poitiersin taistelun jälkeen? Kautta Yrjänän, sir, miksi ei Blandford naisi Beatrixia? Jumal'auta, hän nai Beatrixin tai muuten minä puutun asiaan. Me menemme avioliittoon Englannin parhaiden sukujen kanssa, ei muiden kuin Englannin parhaan suvun. Sinä olet Esmond, ja ethän voi korjata syntymääsi, poikaseni. Mutta otetaanpas uusi pullo esiin! Mitä, eikö enää? Olen juonut kolme neljännestä tästä itse. Vietin monta monituista yötä isäni kanssa. Seisoit hänen vierellään miehen lailla, Harry; seisoit sukusi tukena. Sinä et voi auttaa onnettomuuttasi, tietäähän sen — ei kukaan ihminen voi."
Vanhempi herroista ilmoitti lähtevänsä emäntänsä teepöytään. Nuorukainen alkoi posket punaisina ja ääntään koroittaen laulaa jotain laulunpätkää ja poistui huoneesta. Hetken kuluttua Esmond kuuli hänen kutsuvan koiriaan ja yllyttävän niitä puheillaan ja lukemattomat hänen liikkeensä ja ilmeensä, äänen vivahteet ja käynti toivat Esmondin mieleen lordivainajan, Frankin isän.
Ja niin kului vuoden viimeinen ilta. Perhe erkani paljon ennen keskiyötä, epäilemättä koska lady Castlewood muisti edellisiä uudenvuodenaattoja, jolloin onnenmaljoja juotiin ja nauru raikui hänen seurassaan, jolle vuodet, mennyt, nykyinen ja tuleva, olisivat kuin yksi ainut. Hän ei siis välittänyt istua lastensa seurassa ja kuunnella tuomiokirkon kellojen ilmoittavan vuoden 1703:n syntymistä. Esmond kuuli kellojen kumahtelun istuessaan omassa kamarissaan, haaveillessaan siellä olevan hiipuvan takkavalkean ääressä; ja hän kuunteli kellojen viimeisiä ääniä katsellessaan akkunastaan kaupunkia kohti, ja tuomiokirkon suuret, harmaat tornit kohosivat sumuista taivasta vasten ja ylhäällä tuikkivat kirkkaat tähdet.
Näiden loistavien taivaankappalten näkeminen pani hänet ajattelemaan toisia valomeriä. "Ja hänen silmänsä ovat siis jo kokeilleet tehoaan", ajatteli Esmond, "mutta keneen? — kuka voi sen minulle kertoa?" Onni oli, että hänen serkkunsa oli lähellä, ja Esmond tiesi, ettei hänen olisi vaikea saada selville Beatrix-neidin tarinaa pojan yksinkertaisista puheista.
VIII luku.
PERHEPAKINAA.
Mitä Harry ihaili ja mikä hänet lumosi tuossa kauniissa sukulaispojassa — sillä miksi olisi hän tuota lumousta vastustanut — oli se tyyni käskevyys, jonka nuori lordi omaksui, aivankuin käskeminen olisi hänen eittämätön oikeutensa ja koko maailman (joka oli arvossa häntä alempana) tulisi kumartaa varakreivi Castlewoodia.