"Oi, varakreivi", sanoi hän — "oi, rakas Frank!" ja hän heittäytyi käsivarsilleni ja alkoi itkeä ja huutaa: "Minä rakastan Beatrix-neitiä niin, että minä kuolen, jos en saa häntä omakseni."
"Rakas Blandford", sanoin minä, "olet kovin nuori ajattelemaan naimista." Sillä hän oli vain viisitoistavuotias ja sen ikäinen nuorimies tuskin voi sitä ajatella.
"Mutta minä odotan vaikka kaksikymmentä vuotta, jos hän vain huolii minusta", sanoi hän. "Minä en mene koskaan naimisiin — en, en, en, muiden kuin hänen kanssaan, en, en ruhtinattarenkaan kanssa, vaikka muut puuhaisivat sitä miten paljon tahansa. Jos Beatrix odottaa minua, niin hänen Blandfordinsa vannoo olevansa uskollinen. Ja hän kirjoitti lapun, — hän ei kirjoittanut sitä oikein sillä hän kirjoitti olen valmis vereläni alekirioittaman, joka, kuten tiedät, Harry, ei ole oikein — ja vannoi, ettei hän naisi ketään muuta kuin jalosukuisen neidin Gertrude Beatrix Esmondin, rakkaimman ystävänsä, Francis Jamesin, Esmondin neljännen varakreivin, ainoan sisaren. Ja niin annoin minä hänelle medaljongin, jossa oli Beatrixin hiuksia."
"Jossako oli Beatrixin hiuksia?" huudahti Esmond.
"Niin. Trix antoi sen minulle herttuattaren kanssa riideltyämme juuri sinä päivänä. Mutta aivan varmaan en minä sitä tarvinnut; minä annoin siis sen Blandfordille, ja me suutelimme toisiamme erotessamme ja sanoimme: hyvästi veli! Ja minä laskeuduin takaisin vesiränniä myöten ja lähdimme kotiin vielä sinä iltana. Sitten hän meni King's College'iin Cambridge'iin, ja minä menen myös pian Cambridge'iin. Ja jos ei hän pysy sanassaan (hän on kirjoittanut vain kerran), niin hän tietää, että minä kannan miekkaa, Harry. Tule, menkäämme katsomaan kukkotaistelua Winchesteriin."
"Mutta olenpa varma", hän jatkoi hetken kuluttua, "ettei Trixin sydän murru hänen tähtensä. Herra nähköön! missä ikänä hän vain miehen näkee, siellä hän alkaa koetella silmiensä voimaa häneen. Ja nuori sir Wilmot Crawley Queen's Crawley'sta ja Anthony Henley Alresfordista mittelivät miekkoja hänen tähtensä Winchesterin kokouksessa kuukausi sitten."
Sinä yönä ei Harryn uni ollut läheskään niin virkistävä eikä suloinen kuin se oli ollut kahtena ensimmäisenä iltana hänen saapumisensa jälkeen Walcotiin. "Nuo kirkkaat silmät ovat siis jo loistaneet toiselle", hän ajatteli, "ja nuo sievät huulet tai ainakin posket ovat jo alkaneet sen työn, jota varten ne luotiin. Tässä on tyttö, joka ei vielä ole kuuttatoista täyttänyt ja eräs nuori herra huokailee jo hänen hiuskiharansa ääressä ja kaksi maalaisherraa on jo valmiina katkaisemaan toistensa kaulat saadakseen kunnian tanssia hänen kanssaan. Mikä narri olenkaan, vaivatessani itseäni tällä intohimolla ja kärventäessäni siipiäni tällä tyhmällä tulella! Siipiänikö? — miksi ei yhtä hyvin kainalosauvoja? Meidän välillämme on kyllä vain kahdeksan vuoden ikäero, mutta tosielämässä minä olen häntä kolmekymmentä vuotta vanhempi. Miten saattaisin koskaan toivoa voivani miellyttää hiomattomilla tavoillani ja järeillä kasvoillani niin suloista olentoa? Kuuntelisiko hän milloinkaan, vaikka vakuuttaisin omistavani miten paljon tahansa ansiota ja luoneeni itselleni nimen. Hänen siis täytyy tulla rouva markiisittareksi ja minun täytyy jäädä nimettömäksi äpäräksi. Oi isäntäni, isäntäni!" (Esmond alkoi lohduttoman surullisesti ajatella valaa, jonka oli tehnyt kuolevalle lordiparalleen). "Oi emäntäni, armain ja lempein, oletko tyytyväinen uhriin, jonka orporaukka tekee puolestasi, hän, jota rakastat ja joka rakastaa sinua niin suuresti?"
Sitten tuli kiusaus rajumpana. "Sana vain", ajatteli Harry, "pieni selitys, ja kaikki tämä muuttuisi; mutta ei, minä olen vannonut hyväntekijäni kuolinvuoteen ääressä. Hänen ja hänen omaistensa vuoksi, menneiden päivien siunaavan rakkauden ja ystävällisyyden vuoksi annoin hänelle lupaukseni; ja vanhurskas Jumala antakoon minulle voimaa pysymään sanassani!"
Seuraavana, päivänä hänen armas emäntänsä huomasi, mitä hänen mielessään liikkui vaikka Esmond ei antanut mitään merkkiä siitä, vaan koetti olla tavallista iloisempi ja hauskempi, kun hän aamiaisella kohtasi ystävänsä. Lady, jonka kirkkaat silmät huomasivat Esmondin jokaisen sielunliikkeen, näki että jokin vaivasi häntä, sillä hän katsoi Esmondiin huolestuneesti useamman kerran aamiaisen aikana, ja kun tämä sen jälkeen meni huoneeseensa, seurasi lady häntä sinne hetken perästä ja koputti hänen ovelleen.
Koko asia selvisi varmaankin ladylle heti, kun hän astui huoneeseen, sillä hän keksi nuoren herran matkalaukkuaan täyttämässä. Esmond oli panemassa toimeen päätöstä, johon hän edellisenä iltana oli tullut, että nopeasti pakenisi tätä kiusausta.