Henry Esmondin historia: Hänen itsensä kertomana

by William Makepeace Thackeray

Sanottiin, että herttuamme oli ihan murtunut onnettomuudesta, joka oli kohdannut hänen perhettään; mutta hänen vihollisensa havaitsivat, että hän kykeni heidät kukistamaan sekä myös hallitsemaan suruansa. Vaikka tämän suuren päällikön toimenpiteet olivat olleet onnellisia menneenä vuonna, voitti ne kuitenkin täydellisesti hänen ylväs voittonsa seuraavalla sotaretkellä. Korkea ylipäällikkö meni Englantiin Bonnin taistelun jälkeen, ja armeijamme vetäytyi takaisin Hollantiin, jossa hänen ylhäisyytensä uudelleen järjesti joukot huhtikuussa vuonna 1704 saavuttuaan Harwichista ja astuttuaan maihin Maesland Sluyissa. Sieltä hänen ylhäisyytensä saapui heti Haagiin, jossa hän otti vastaan ulkomaiden lähettiläät, johtavat upseerit ja muita huomattavia henkilöitä. Mitä suurimpia kunnianosoituksia tuli joka paikassa hänen ylhäisyytensä osaksi — Haagissa, Utrechtissa, Ruremondeasa ja Maestrichtissa. Kansalliset viranomaiset tulivat vastaanottamaan hänen vaunujaan, hänen saapumistaan tervehdittiin tykeillä, komeita valtaistuintelttoja pystytettiin hänelle sinne, missä hän viipyi ja juhlatilaisuuksia valmistettiin niille lukuisille herroille, jotka kulkivat hänen seurueessaan. Hänen ylhäisyytensä tarkasti uudelleen paikallisen ylipäällikön joukot Liegen ja Maestrichtin välillä, sekä sen jälkeen englantilaiset voimat, jotka olivat kenraali Churchillin johdon alaisina lähellä Bois-le-Ducia. Ryhdyttiin kaikkiin valmistuksiin pitkää marssia varten, ja armeija sai suureksi ylpeydekseen kuulla, että ylipäällikön tarkoitus oli siirtää sota Alankomaista muualle ja marssia Mosel-joen vartta myöten. Ennenkuin jätimme Maestrichtissa olevan leirimme, saimme kuulla, että ranskalaisetkin retkeilivät marski Villeroyn johdolla Moselia, kohti.

Toukokuun loppupuolella saapui armeijamme Koblenziin. Ja seuraavana päivänä hänen ylhäisyytensä ja kenraalit, jotka seurasivat häntä, menivät vierailulle Trierin vaaliruhtinaan luokse hänen linnaansa Ehrenbreitsteiniin, ja sillävälin kuin herttuata huvitettiin suuressa juhlassa, jonka vaaliruhtinas oli järjestänyt, kulkivat ratsuväki ja rakuunat Reinin yli. Kaikki oli vielä uutuuden viehätystä, juhlimista ja loistoa — suuren ja kunniakkaan armeijan ylväs marssi ystävällisen maan läpi ja varmaan myös läpi ihanampani paikkojen niitä koskaan olen nähnyt.

Jalkaväkemme ja tykistö, jotka seurasivat ratsuväkeä mahdollisimman nopeasti, meni Reinin ylitse Ehrenbreitsteinin alapuolelta ja eteni siten Casteliin, Mainzia vastapäätä, jossa kaupungissa hänen ylhäisyyttään päälliköineen ja saattueineen maihinnousupaikassa odottivat vaaliruhtinaan vaunut; ne veivät heidät vaaliruhtinaan palatsiin kanuunain jylistessä; ja niin juhlittiin herttuata taas suurenmoisesti. Gidlingen Baijerissa oli määrätty armeijan yhteiseksi kokoontumispaikaksi, ja sinne kulkivat nyt eri teitä englantilaisten, hollantilaisten ja tanskalaisten koko voimat ja saksalaiset apujoukot. Jalkaväki ja tykistö kulki Neckarin yli Heidelbergin kohdalta kenraali Churchillin johdon alaisena; ja Esmondilla oli tilaisuus nähdä tuo kaupunki ja linna, jotka kerran olivat olleet niin kuuluisat ja kauniit (vaikka ranskalaiset olivat ne Turennen johtamina saartaneet ja tuhonneet viime sodassa); hän sai nähdä paikan, jossa hänen isoisänsä oli palvellut kaunista ja onnetonta Pfalzin vaaliruhtinatarta, ensimmäisen Kaarle-kuninkaan sisarta.

Mindelsheimissä tuli kuuluisa Savoijin prinssi vierailulle ylipäällikkömme luo, ja kaikki me tunkeilimme innostuneina esiin saadaksemme edes vilaukselta nähdä tuon loistavan ja pelottoman soturin. Sotaväkemme asetettiin kunniatervehdystä tekemään prinssin eteen, jota huvitti osoittaa ihailuaan tätä jaloa englantilaista armeijaa kohtaan. Viimein saimme viholliset näkyviimme Dillingenin ja Lawingenin välillä, ja näiden kahden armeijan välissä oli Brentz. Vaaliruhtinas, joka päätteli, että Donauworth olisi hänen ylhäisyytensä hyökkäyspaikka, lähetti suuren osaston parhaita joukkojaan kreivi Darcosin avuksi, joka oli asettunut lähellä olevaan Schellenbergin kaupunkiin. Sinne oli tehty mahtavia vallihautoja ja tuhansia työsotilaita oli asetettu vahvistamaan asemaa.

Heinäkuun toisena päivänä herttua teki hyökkäyksen tätä asemaa vastaan, ja tuskin tarvinnee mainita minkälainen menestys meillä oli. Herttualla oli edetessään kuusituhatta englantilaista ja hollantilaista jalkamiestä, kolmekymmentä eskadroonaa ratsuväkeä ja kolme rykmenttiä keisarillisia kyrassiereja. Hän kulki joen yli ratsuväen etupäässä. Vaikka väkemme hyökkäsi verrattoman rohkeasti ja raivoisasti — syöksyen ihan vihollisen tykkejä vasten ja saaden surmansa sen varuksien edessä — työnnettiin meidät useita kertoja takaisin emmekä me olisi aikeessamme onnistuneet, elleivät Badenin prinssin johtamat keisarilliset olisi tulleet apuun, jolloin vihollinen ei kyennyt meitä vastustamaan. Me ahdistimme sen juoksuhautoihin tehden siellä hirveätä surmantyötä, ja niin ihan Tonavalle asti, jossa suuri osa vihollisen joukkoja, seuraten päällikköjensä, kreivi Darcosin ja itsensä vaaliruhtinaan esimerkkiä, koetti pelastautua uimalla. Armeijamme marssi Donauworthiin, jonka baijerilaiset olivat tyhjentäneet ja jossa vaaliruhtinaan sanottiin aikoneen antaa meille lämmin vastaanotto polttamalla meidät vuoteisiimme — sillä talojen alla olevien kellarien, kun me otimme ne huostaamme, havaittiin olevan olkia täynnä. Mutta vaikka soihdut yhä olivat siellä, niin olivat soihdunkantajat livistäneet tiehensä. Kaupunkilaiset saivat talonsa pelastetuiksi ja ylipäällikkömme otti haltuunsa vihollisen ruoka- ja ampumavarat varastohuoneista, puodeista ja makasiineista. Viisi päivää myöhemmin laulettiin suuri "Te Deum" prinssi Ludwigin armeijassa, ja meidän armeijassamme pidettiin hartaan juhlallinen kiitospäivä; Savoijin prinssin onnittelut saapuivat hänen ylhäisyydelleen ylipäällikölle päivän uskonnollisten juhlamenojen aikana ja tuntuivat aivankuin lopettavan ne "amenella".

Ja nyt, saatuaan ensin nähdä sotaisen retken ystävällisen maan läpi sekä usean saksalaisen hovin komeuden ja niissä toimeenpannut juhlat, ankaran kamppailun tulisen taistelun kilvoituksessa sekä voiton riemun, mr. Esmond sai nähdä toisen osan sotatoimista — väkemme saapumisen vihollisen alueelle, jossa se kohdisti kaikkeen ympärillään olevaan miekan ja tulen; hän sai nähdä poltettuja maatiluksia, tallattuja viljavainioita, kirkuvia naisia, teurastettuja poikia ja isiä ja humalaisia sotamiehiä, jotka kiroilivat ja pitivät juominkeja kyynelten, kauhun ja murhan keskellä. Miksi ylevä Historian Runotar, joka niin kernaasti kuvailee sankarien urhoollisuutta ja taistelun ihanuutta, jättää pois nämä tapaukset, jotka ovat niin raakoja, inhoittavia ja alhaisia ja jotka kuitenkin muodostavat moninverroin suurimman osan sodan murhenäytelmästä? Te Englannin gentlemannit, jotka saatte elää mukavasti kotona ja ylpeilette voittolauluista, joissa päällikköjämme ylistetään, te sievät immet, jotka lennätte hypellen alakertaan kuullessanne huilun ja rummun äänen ja hurraatte brittiläisille krenatööreille — oletteko ottaneet lukuun, että nämä seikat ovat olleet tekijöinä siinä voitossa, jota te ihailette ja muodostaneet osan teidän hellimienne sankarien toimista? Ylipäälliköllämme, jota Englanti ja koko Eurooppa, lukuunottamatta ainoastaan ranskalaisia, melkein jumaloi, oli sen verran jumalallista olennossaan, että hän oli aivan tunteeton voiton, vaaran tai tappion tullen. Hän oli tunteeton kaikkein suurimman vastuksen ja kaikkein tavallisimman juhlallisuuden edessä; hän oli tunteeton sadantuhannen taisteluriviin asettuneen miehen ja palavan majansa eteen surmatun talonpojan edessä. Hän oli tunteeton juopuneiden saksalaisten aatelisherrain juominkeja katsellessaan ja itsevaltiaan hovissa, ja tehdessään pöytänsä ääressä leirimajassaan suunnitelmiaan ja vihollisen patterien edessä, jotka syöksivät kidoistaan tulta ja turmaa ja kasasivat ruumiita hänen ympärilleen, — hän oli aivan tyyni, kylmä, päättävä niinkuin kohtalo. Hän teki kavalluksen ja hovikumarruksen, hän kertoi niin mustan valheen kuin Styx-virta yhtä kevyesti kuin hän sanoi kohteliaisuuden tai puhui ilmasta. Hän otti rakastajattaren ja hylkäsi hänet, hän petti hyväntekijänsä ja auttoi häntä ja olisi hänet surmannut aina vain yhtä tyynesti ja tuntien yhtä vähän katumusta kuin Klotho kehrätessään lankaansa tai Lakhesis katkaistessaan sen. Olen kuullut Savoijin prinssin upseerien sanovan, että prinssi taistelun tuoksinassa tuli eräänlaisen sotaisen raivon valtaan; hänen silmänsä loistivat ja hän syöksyi raivoissaan joka taholle. Hän huusi kirouksia ja rohkaisusanoja ja huusi ja kehoitti verisiä sotakoiriaan eteenpäin, ollen itse aina ensimmäisenä hyökkääjistä. Herttuamme oli yhtä tyyni tykin suun edessä kuin vierashuoneen oven edessäkin. Hän ei varmaankaan olisi voinut olla se suuri mies, joka hän oli, jos hänellä olisi ollut sydäntä rakkauteen tai vihaan tai sääliin tai pelkoon tai katumukseen tai kaihoon. Hän ajoi perille mitä rohkeimman urotyön tai syvimmän älyn kokeen aivan samoin kuin hän suoritti kaikkein kehnoimman teon mihin ihminen kykenee — valhetteli ja petti rakastavan naisen ja ryösti köyhältä kerjäläiseltä puolipennyä samanlaisella hirveällä tyyneydellä ja yhtä hyvin kyeten luonteemme sekä korkeimpiin että matalamielisimpiin tekoihin.

Hänen ominaisuutensa tunnettiin varsin hyvin armeijassa, jossa oli kaikkien puolueitten jäseniä ja paljon viekkautta ja neroa; mutta hän omisti niin täysin kaikkien luottamuksen maailman ensimmäisenä sotapäällikkönä, ja usko ja ihailu hänen ihmeellistä älyään ja menestystään kohtaan oli niin suuri, että juuri ne ihmiset, joilta hän surullisen kuuluisasti petkutti palkan ja päälliköt, joita hän käytti hyväkseen ja loukkasi; — (sillä hän käytti hyväkseen kaikkia ihmisiä, pieniä ja suuria, jotka joutuivat hänen läheisyyteensä), käytti heitä samalla lailla välikappaleinaan ja otti heiltä jotain, joko jonkun ominaisuuden tai aineellista omaisuutta — hän otti sotilaan veren tai jalokivikoristeisen päähineen tai kuninkaalta satatuhattakruunua rahaa tai osan nälkäänäkevän kenttävahdin kolmesta kuparipennistä; tai hän saattoi ottaa, ollessaan nuori, suudelman naiselta sekä kultaiset ketjut tämän kaulalta, sillä hän otti kaiken mitä voi sekä naisilta että miehiltä. Ja hänessä oli, niinkuin olen jo sanonut, sen verran jumalaista, että hän saattoi nähdä sankarin saavan surmansa tai varpusen kuolevan tuntien samanverran myötätuntoa kumpaakin kohtaan. Ei niin, ettei hänellä olisi ollut kyyneliä: hän saattoi aina tilata esiin tämän varatoimenpiteen oikealla hetkellä; hän voi varata mielinmäärin kyyneleitä ja hymyjä aina kun tarve vaati tämän halvan rovon käyttämistä. Hän saattoi madella kengänkiilloittajan edessä aivan samoin kuin hän imarteli ministeriä tai itsevaltiasta; hän saattoi olla ylpeä, nöyrä, uhkaava, katuva, hän saattoi itkeä ja pusertaa kättänne — tai antaa iskun, kun näki tilaisuuden soveliaaksi — mutta siitä huolimatta ne, jotka sotaväessä tunsivat hänet parhaiten ja olivat enimmän kärsineet hänen tähtensä, ihailivat häntä kaikkein enimmän; ja kun hän ratsasti rivien mukana taisteluun tai tilaisuuden sattuessa nelisti rohkaisemaan pataljoonaa, joka horjui vihollisen hyökkäyksen tai tykkitulen edessä, niin heikonneet miehet ja upseerit saivat uutta voimaa, kun he näkivät hänen kasvojensa ylevän tyyneyden ja tunsivat, että hänen tahtonsa teki heidät vastustamattomiksi.

Blenheimin suuren voiton jälkeen oli sotaväen innostus herttuata kohtaan — hänen katkerimpien yksityisten vihamiestensäkin — jonkinlaista raivoa; niin, juuri ne upseerit, jotka sydämissään häntä kirosivat, olivat kaikkein raivoisimpia hänelle hurraamaan. Kukapa voisi kieltäytyä palkitsemasta ihailullaan sellaista voittoa ja sellaista voittajaa? Ei ainakaan tämän kirjoittaja. Ihminen voi väittää olevansa miten suuri filosofi tahansa, mutta sen, joka taisteli sinä päivänä, täytyy tuntea rintansa ylpeydestä paisuvan, kun hän sen muistaa.

Ranskalaisten oikea siipi oli asetettu lähelle Blenheimin kylää Tonavan varrelle, jossa marski Tallardin asemat olivat; heidän rintamansa saattoi ulottua noin neljä tai viisi kilometriä Lutzingenin edustalle ja ylös metsäistä harjannetta, jonka reunalle oli Savoijin prinssiä vastaan asetettu neljäkymmentä vihollisen ratsuväkiosastoa.

Siellä oli eräs kylä, jonka ranskalaiset olivat polttaneet, koska metsä tosiasiassa oli parempi suoja ja helpompi varjella kuin mikään kylä.