Näiden kahden kylän ja ranskalaisten rintaman edessä juoksi pieni puro, joka ei ollut enempää kuin kaksi jalkaa leveä, rämeikön lävitse (joka ilman kuumuuden vuoksi oli suurimmaksi osaksi kuivanut), ja tämä puro oli ainoa mikä erotti näitä kahta armeijaa. Meidän armeijamme oli tullut ja järjestäytynyt taisteluriviin ranskalaisten edessä kello kuudelta aamulla, niin että he saattoivat hyvin nähdä rintamamme. Koko tämä suuri tasanko mustanaan kuhisi sotaväkeä jo tunteja ennenkuin pommitus alkoi. Kummallakin puolella kesti tätä kuulasadetta useita tunteja; ranskalaiset tykit olivat heidän rintamansa edessä ja tekivät erittäinkin meidän ratsuväkemme joukossa tuhoisaa jälkeä, sekä myös oikean siipemme keisarillisissa joukoissa, joita johti Savoijin prinssi. Hän ei kyennyt etenemään tykistöineen eikä joukkoineenkaan, kun maa hänen edessään oli ojien ja suoaukeamain peitossa ja perin vaikeata kulkutietä tykistölle.

Keskipäivä oli mennyt, kun alkoi vasemman siipemme hyökkäys, jota lordi Cutts, Englannin armeijan urhoollisin ja rakastetuin upseeri johti. Ja nyt nuori adjutanttimme sai sotakokemuksensa täydellisiksi. Nähtyään kaksi suurta sotajoukkoa vastakkain taisteluvalmiina ja saatuaan kunnian ratsastaa määräysten viejänä rintaman toisesta päästä toiseen, hän joutui osalliseksi varsin tavallisesta sotaisesta kunniasta ja sai iskun päähänsä useiden satojen muiden urhoollisten poikain lailla jo melkein tämän kuuluisan Blenheimin päivän alkaessa. Vähän puolipäivän jälkeen, kun järjestäytyminen hyökkäystä varten oli suuren ajanhukan ja monien vaikeuksien jälkeen saatu toimitetuksi, marssi osasto englantilaisia ja hessiläisiä kenraalimajuri Wilkes'in johtaessa linjamme ulointa vasenta siipeä Blenheimiä kohti, edeten kovin urheasti vihollisen ankaran tykkitulen alaisina; heidän tykkinsä olivat paremmissa asemissa ja lukuisammat kuin meidän; kenraalimajuri kulki jalkaisin upseereineen osastonsa etunenässä, marssien avopäin pelkäämättömänä aivan vihollisen eteen, joka sinkosi surmantulta tykeistään ja musketeistaan. Meikäläisiä oli neuvottu olemaan vastaamatta tuleen muuten kuin pistimin ja pajunetein saavuttuamme ranskalaisten paaluvarustuksille asti. Näille johti nyt Wilkes kulkunsa vaarasta välittämättä ja iski miekkansa paaluvarustukseen, ennenkuin meikäläiset vielä ehtivät hyökätä sille. Samassa ammuttiin hänet ynnä hänen everstinsä, majurinsa ja useat upseerinsa, ja joukkomme, joka riemuiten ja hurraten suurenmoisen päättävästi ja urhoollisesti eteni, pysäytti kuitenkin se surmantuli, joka sinkosi esiin vihollisen varuksien takaa, ja sitten hyökkäsi meitä vastaan raivoisasti sivulta Blenheimistä saapunut ranskalainen ratsuväki, kaataen paljon miehiämme. Vihollinen teki kolme raivoisaa ja epätoivoista hyökkäystä jalkaväkeämme vastaan ja työnsi meidät takaisin; niinpä olivatkin jalkaväkiosastomme aivan muserretut ja peräytyivät nyt ryömien pienen puron poikki, jonka yli niin päättäväisinä olimme tunti sitten tulleet, ja koko ajan seurasi meitä ranskalainen ratsuväki, surmaten ja hakaten meitä maahan.

Mutta nyt teki hyökkääjiä kohti raivoisan vastahyökkäyksen Esmondin päällikkö, kenraali Lumley, jonka ratsuosastojen takana pakeneva jalkaväki sai suojaa ja pääsi uudelleen järjestäytymään, sillävälin kuin Lumley työnsi takaisin ranskalaisen ratsuväen ja hyökkäsi Blenheimin kylään sekä paaluaitausta vasten, jonka luona Wilkes sekä useita satoja muita urhoollisia englantilaisia virui surmanröykkiöinä. Mr. Esmond menetti tietoisuutensa tämän hetken jälkeen, eikä tiedä siis tästä kuuluisasta voitostakaan mitään; sillä luoti kaatoi hänen hevosensa ja nuori herramme meni ratsunsa mukana, kaatuen huumaantuneena ja musertuneena sen alle. Hän ei tiedä miten pitkän ajan kuluttua hän tuli tajuihinsa, ja samassa hän menikin uudestaan tainnoksiin tuskasta ja verenhukasta. Hän muistaa tunteneensa näiden hetkien kuluessa jonkinlaisen hämärän tunteen siitä, että ihmisiä valitteli hänen ympärillään, hän muistaa omistaneensa muutamia rajuja katkonaisia ajatuksia hänelle, jolla nyt oli niin suuri osa hänen sydäntään ja ajatuksen siitä, että tähän olivat nyt hänen elämänsä, toivonsa ja onnettomuutensa päättyneet. Kun hän heräsi, hän tunsi äärettömän tuskan viiltävän ruumistaan. Hänen rintakilpensä oli otettu pois ja hänen palvelijansa piteli hänen päätään ylhäällä, — tuo hyvä ja uskollinen Hampshiren poika [Emäntäni lähetti minulle Walcotesta John Lockwoodin ennenkuin lähdin tälle sotaretkelle, ja tämä on aina siitä pitäen ollut luonani. — H.E.] itki katkerasti isäntänsä ääressä, jonka hän oli löytänyt ja luullut kuolleeksi. Ja eräs haavuri tutki olkapäässä olevaa haavaa, jonka Esmond varmaankin sai samalla hetkellä kuin hänen hevosensa ammuttiin ja kaatui hänen päälleen. Taistelu oli nyt ohitse tällä kohdalla kenttää ja kylä oli englantilaisten hallussa. Sen urhoolliset puolustajat olivat vankeja tai he olivat paenneet tai useat heistä olivat myös hukkuneet läheisiin Tonavan vesiin. Esmondin elämä olisi epäilemättä päättynyt ja samoin myös tämä kertomus, ellei kelpo Lockwood niin uskollisesti olisi etsinyt isäntäänsä. Ruumiidenryöstäjät olivat jo liikkeellä toimessaan kaatuneiden viruessa taistelukentällä, ja Jack oli opettanut yhtä näistä ylimyksistä muskettinsa varrella, kun tämä oli ollut kähveltämässä Esmondilta hänen hattuansa ja peruukkiansa ja kukkaroansa sekä hienoja leskivarakreivittären antamia hopeakoristeisia pistooleja. Hän oli juuri ollut kopeloimassa Esmondin taskuja löytääkseen lisäaarteita, kun Jack Lockwood saapui ja lopetti tämän konnan riemun.

Blenheimiin oli perustettu sairaaloita haavoittuneitamme varten, ja siellä makasi nyt Esmond useampia viikkoja, ollen hyvin suuressa hengenvaarassa. Haava, josta hän kärsi, ei ollut kovin suuri, ja lääkäri oli ottanut kuulan pois samalla paikalla missä nuori herramme oli sen saanut; mutta seuraavana päivänä hänen sairaalassa maatessaan häneen nousi kuume ja vähällä oli, ettei se tehnyt hänestä loppua. Jack Lockwood kertoi, että hän oli sekapäisenä puhunut mitä hurjimmalla tavalla ja nimittänyt itseään Esmondin markiisiksi ja ottanut kiinni yhden apulaislääkäreistä, jota oli tullut hänen haavojaan hoitamaan, vakuuttaen tämän olevan Madame Beatrixin ja että hän tekisi tästä herttuattaren, jos tämä vain antaisi myöntymyksensä. Näissä mielettömissä kuvitelmissa ja vana somniassa Esmond kulutti päiviä sillävälin kuin armeija lauloi "Te Deumia" voiton johdosta ja sillävälin kuin ne kuuluisat juhlat pantiin toimeen, joissa herttuaamme, josta nyt oli tehty saksalainen prinssi, huvittivat Rooman kuningas ja hänen aatelistonsa. Herttua meni Englantiin Berliinin ja Hannoverin kautta ja Esmond jäi osattomaksi juhlista, jotka pidettiin noissa kaupungeissa ja jotka hänen päällikkönsä vietti muiden yliupseerien seurassa. Kun Esmond kykeni liikkumaan, päätyi hän kotiin Württembergin herttuan kaupungin Stuttgartin kautta, käyden uudelleen Heidelbergissa, josta hän meni Mannheimiin; sieltä hän teki pitkäveteisen mutta vaivattoman vesimatkan alas Rein-jokea, ja hän olisi pitänyt tätä matkaa varsin miellyttävänä ja kauniina, ellei hänen sydämensä olisi kaihonnut kotiin ja näkemään jotain, joka oli vielä monta kertaa kauniimpaa ja miellyttävämpää.

Melkein yhtä kirkkaina ja iloisina kuin hänen rakastettunsa silmät loistivat valot Harwichissa, kun postilaivamme saapui Hollannista. Monta tuntia ei kestänyt ennenkuin hän, Esmond, oli Lontoossa, sen voin vakuuttaa ja hänet otti avosylin vastaan Chelsean vanha leskivarakreivitär, joka vakuutti, puhuen ranskan- ja englanninkielten sekaista sotkuaan, että Esmondilla oli air noble, että tämän kalpeus puki tätä ja että tämä oli Amadis, joka ansaitsi Glorianan. Ja tuli ja leimaus, suuri oli Esmondin ilo kun hän sai kuulla, että hänen rakastettunsa oli tullut hovinaiseksi ja oli nyt hänen majesteettinsa luona. Vaikka Esmond oli käskenyt Jack Lockwoodin hankkia hevoset, koska heillä oli aikomus ratsastaa Winchesteriin sinä iltana, peruutti hän edellisen käskyn ja tilasi hevoset heti, kun sai kuulla nämä uutiset. Hänellä ei ollut enää mitään asiaa Hampshireen; kaikki hänen toivonsa ja kaihonsa kohdistuivat muutamien penikulmien päähän sieltä, Kensingtonin puiston aitauksen sisäpuolelle. Harry-poloinen ei ollut milloinkaan ennen katsonut peiliin niin hartaasti, ottaakseen selville, oliko hänellä bel air ja pukiko hänen kalpeutensa häntä tosiaankin. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt niin paljon vaivaa peruukkinsa kiharoista, röyhelöjensä hienoudesta ja kaularöyhelöstään kuin nyt, ennenkuin mr. Amadis ilmestyi Madame Glorianan eteen. Oliko ranskalaisten rintamatuli puoleksikaan niin surmaatuottava kuin ne surmannuolet, joita hänen armonsa silmät sinkosivat? Ah seitsemän taivaan riemut, miten ne olivat ihanat!

Ja niinkuin kuu kalpenee taivaalla melkein näkymättömäksi loistavan aamuauringon valossa, niin ajatteli Esmondkin, varmaankin punastuen, eräitä toisia suloisia, kalpeita kasvoja, surullisia ja väsyneitä, jotka katosivat näkyvistä suloisine lempeine ilmeineen. Ne tuntuivat luovan sellaisen viimeisen katseen; jommoisen Eurydice olisi voinut luoda kaihotessaan rakastajaansa, kun Kohtalo ja Pluto ryöstivät hänet ja hän astui varjojen maahan.

X luku.

VANHA TARINA NARRISTA JA NAISESTA.

Huvittelemishalun, mikäli sitä Esmondilla oli (eikä hän pitänyt desipere in loco'sta[kuvittelemisesta yhdessä paikassa] sen enempää eikä vähempää kuin useimmat muutkaan hänen ikäisensä nuoret miehet) hän voinut mitä suurenmoisimmin tyydyttää, vieläpä parhaassa seurassa mitä kaupunki tarjosi. Kun armeija matkusti sotaleireihinsä ulkomaille, saivat ne upseerit, joilla oli vaikutusvaltaa tai rahaa, helposti lomaa ja havaitsivat, että heidän oli paljon mukavampi kuluttaa aikaansa Pall Mallissa ja Hyde Parkissa kuin viettää talvea varustusten suojassa vanhoissa Flanderin kaupungeissa, joihin englantilaiset sotajoukot olivat kokoontuneet. Purret ja postilaivat kulkivat joka päivä hollantilaisten ja flaamilaisten satamain ja Harwichin välillä; sieltä Lontooseen johtavat tiet ja suuret majatalot olivat tulvillaan sotaherroja; kaupungin ravintolat ja kapakat kuhisivat punatakkeja; ja suuren herttuamme vastaanotot St. James'issa olivat yhtä tungokseen asti täynnä kuin ne olivat olleet Gentissä ja Brysselissä, joissa me olimme kohdelleet häntä kuin valtiasta ja hän meitä hallitsijan ylevin ja juhlallisin elein. Vaikka Esmond oli määrätty luutnantiksi siihen jalkaväkirykmenttiin, jonka eversti oli tuo mainehikas upseeri, brigaadipäällikkö John Webb, ei hän ollut liittynyt tuohon rykmenttiin eikä tullut esitellyksi sen oivalliselle päällikölle siitä huolimatta, että he olivat olleet yhteisellä sotaretkellä ja ottaneet osaa samaan taisteluun. Sillä kun Esmond oli adjutanttina kenraali Lumleylla, joka johti ratsuväkiosastoa, ja koska sotaväki marssi määräpaikkaan Tonavalle eri tietä, ei Esmond vielä ollut kohdannut päällikköään eikä tulevia sotatovereitaan. Mutta Lontoossa, Golden Squaressa, jossa kenraalimajuri Webb asui, sai kapteeni Esmond kunnian ensi kerran tavata ystävänsä, isäntänsä ja tulevan sotapäällikkönsä. Ne, jotka muistavat tämän komean ja hienosti sivistyneen herran, voivat varmaankin myös muistaa hänessä sen ominaisuuden, josta hän ei luullakseni ollutkaan vähän ylpeä, että hän nimittäin oli armeijamme kaunein mies. Eräs runoilija, joka kirjoitti ikävän runosikermän Oudenarden taistelusta kolme vuotta myöhemmin, sanoo, kuvaillessaan Webbiä: —

"Nyt jalo Webb taas johtaa joukkoaan, se näky kaikki viepi mukanaan, edellä muiden kenraal' ratsullaan kuin ylväs Mars jo päätyy kahakkaan; ah armo taivaan suojaks' sankarin sen sorjan Pariin, uljaan Hektorin!"