Mr. Webb piti näitä säkeitä aivan yhtä hyvinä kuin mr. Addisonin kirjoittamaa runoelmaa Blenheimin taistelusta, ja Hektorina olo à la mode de Paris olikin tämän urhean gentlemannin kunnianhimona. Vaikeata olisi ollut koko meidän armeijastamme tai niiden upeain hoviherrain ja Maison du Royn kavaljeerien joukosta, jotka Vendômen ja Villeroyn alaisina taistelivat meitä vastaan, löytää upseeria, joka olisi ollut taitavampi sotilas tai täydellisempi gentlemanni taikka joko urhoollisempi tai ulkomuodoltaan kauniimpi. Ja jos mr. Webb uskoi sen, mitä maailma hänestä sanoi, ja jos hän oli syvästi vakuutettu eittämättömästä nerokkuudestaan, kauneudestaan ja urhoollisuudestaan, niin kelläpä olisi oikeutta ryhtyä hänen kanssaan riitelemään? Tämä hänen itsetyytyväisyytensä piti häntä yleensä hyvällä tuulella, mistä hänen ystävänsä ja ne, jotka olivat hänestä riippuvaisia, osasivat hyötyä.
Hän polveutui hyvin vanhasta wiltshireläisestä suvusta, jota hän kunnioitti yli kaikkien sukujen maailmassa. Hän kykeni näyttämään sukunsa polveutumisen kuningas Edward I:n ajoilta asti, ja hänen ensimmäinen esi-isänsä Roaldus de Richmond ratsasti Wilhelm Valloittajan rinnalla Hastingsin tantereella. "Olimme aatelismiehiä, Esmond", hän tapasi sanoa, "jo silloin kun Churchillit olivat tallirenkejä." Hän oli kovin pitkä mies ja oli tanssikengissään kuusi jalkaa kolme tuumaa pitkä (suurissa saappaissaan ja korkeassa vaaleassa peruukissaan hattuineen ja töyhtöineen hän oli ainakin kahdeksan jalkaa pitkä). "Minä olen pitempi kuin Churchill", hän tapasi sanoa tarkastaen itseään kuvastimessa, "ja olen rakenteeltani täydellisempi; ja jos eivät naiset pidä minusta, jolla ei ole luomaa nenässä niin enpä minä totisesti voi sitä auttaa ja Churchill vie minusta voiton siinä." Hän vertailikin itseään alinomaa herttuaan ja pyysi aina ystäviään vertailemaan heitä. Ja kun hän puhui näin avomieliseen tapaan, niinkuin hän maljansa ääressä teki, nauroivat juomaveikot ja yllyttivät häntä, ystävät olivat pahoillaan, juonittelijat ja imartelijat kannustivat häntä jatkamaan, ja juorukellot kuljettivat nämä jutut päämajaan ja niin lisäsivät sitä kaunaa, mikä jo oli olemassa suuren ylipäällikön ja erään kykenevimmän ja urhoollisimman kenraalin välillä mitä hänellä oli koskaan ollut.
Kenraalin katkeruus herttuaa kohtaan oli niin silmiinpistävä, että sen huomasi jo, kun ensikertaa joutui puolentunnin ajaksi keskustelemaan kenraali Webbin kanssa. Ja hänen vaimonsa, joka ihaili kenraaliaan ja piti häntä sata kertaa pitempänä, kauniimpana ja urhoollisempana kuin miksi lahjojaan tuhlaava luonto oli hänet tehnyt, vihasi suurta herttuaa sellaisella itsepintaisuudella, jommoista uskollisten vaimojen sopiikin tuntea miestensä vihamiehiä kohtaan. Ei niin, että herttua olisi vielä ollut vihamies; mr. Webb oli lausunut päälliköstään tuhansia moitteita, jotka tämä oli antanut anteeksi; ja ylipäällikkö, jonka vakoojat olivat joka paikassa, oli kuullut ainakin tuhannen seikkaa lisäksi, asioita, joita Webb ei ollut koskaan sanonutkaan. Mutta tälle suurelle miehelle ei anteeksiantaminen tuottanut mitään vaivaa, ja hän sieti loukkauksen ja hyväntyön yhtä helposti.
Jos joku lapsistani ottaa vaivakseen lukea nämä esi-isänsä muistiinpanot, niin en soisi hänen arvostelevan suurta herttuata sen mukaan, mitä hänen aikalaisensa ovat hänestä kirjoittaneet. [Tämä kappale Esmondin muistiinpanoissa on kirjoitettu lehdelle, joka on jälkeenpäin liitetty käsikirjoituskirjaan ja on päivätty 1744, varmaankin siis sen jälkeen kuin hän oli kuullut herttuattaren kuolemasta.] Ketään ihmistä ei ole niin äärettömästi ylistetty eikä parjattu kuin tätä suurta valtiomiestä ja soturia; ja totisesti ei myös kukaan ihminen ole koskaan ansainnut suurempaa ylistystä eikä pahempaa moitetta. Jos tämän kirjoittaja yhtyy viimemainittuun puolueeseen, niin hyvin todennäköisesti on hänen yksityinen, mieskohtaisesti tuntemansa loukkaus syynä hänen vihaansa.
Kun Esmond näyttäytyi ylipäällikön vastaanotossa, ei hänen ylhäisyytensä voinut hituistakaan muistaa kenraali Lumleyn adjutanttia; ja vaikka hän tunsi Esmondin perheen aivan hyvin, koska hän oli ollut sotaretkellä molempien lordien (lordi Franciksen ja varakreivi Esmondin isän) kanssa Flanderissa ja Yorkin herttuan vartioväessä, niin Marlborough'n herttua, joka oli ystävällinen ja avulias niinsanotuille laillisille varakreivi Castlewoodin edustajille, ei kiinnittänyt mitään huomiota luutnanttiparkaan, joka kantoi heidän nimeään. Ystävällinen sana tai tunnustus tai yksi ainoa hyväksyvä katse olisi voinut muuttaa Esmondin mielipiteen tuosta suuresta miehestä, ja kukapa tietää, eiköhän siinä tapauksessa sen satiirin sijasta, jota hänen kynänsä ei voi olla kirjoittamatta, alhainen historiankirjoittajamme olisi valinnut ylistelevien osaa? Meidän on vain muutettava katsantokantaamme ja suurikin teko näyttää katalalta; sen mukaan kuin käännämme perspektiivilasia, näyttää jättiläinen kääpiöltä. Saatatte kyllä kuvailla, mutta kuka voi todistaa, onko näkönne selvä tai ei taikka tiedonantokeinonne tarkat? Jos tuo suuri mies olisi sanonut sanankaan tälle vähäiselle (hänhän olisi astunut ulos kullatuista vaunuistaankin puistamaan rääsyisen, haavojen uuvuttaman Lasaruksen kättä, jos hän vain luuli, että Lasaruksesta olisi hänelle jotain hyötyä) olisi Esmond epäilemättä taistellut hänen puolestaan kynällä ja miekalla koko voimallaan; mutta lordi-leijona ei kaivannut herra hiiren apua tällä hetkellä, ja niinpä Muscipulus meni pois ja alkoi nakertaa puolustusaseita.
Näin sai siis nuori herra, jota hänen perheensä ja epäilemättä myös hän itse piti täydellisenä sankarina, kokea, ettei päivän suuri sankari kiinnittänyt häneen sen enemmän huomiota kuin armeijansa pienimpään rumpaliin. Chelsean leskivarakreivitär oli raivoissaan tästä perheensä laiminlyönnistä ja hän kävi kovan taistelun lady Marlborough'ta vastaan (joksi lady Castlewood itsepintaisesti nimitti herttuatarta). Herttuatar oli nyt kuningattaren ylihovimestaritar ja kuningaskuntamme suurimpia henkilöitä, samoinkuin hänen puolisonsa oli koko Euroopan; ja näiden kahden ladyn taistelu tapahtui kuningattaren vastaanottohuoneessa.
Vastaukseksi tätini kiihkeisiin valituksiin virkkoi herttuatar vihaisesti, että hän oli tehnyt parhaansa Esmondin laillisen sukuhaaran hyväksi ja ettei voitu odottaa, että hän pitäisi huolen tuon perheen äpäräsikiöistä.
"Äpäristäkö?" virkkoi varakreivitär raivoissaan. "Churchillien joukossa on äpäröitä, niinkuin teidän armonne tietää, ja Berwickin herttuasta pidetään varsin hyvää huolta."
"Madame", virkkoi herttuatar, "tiedätte kyllä kenen syy on, ettei sellaisia herttuoita ole myöskin Esmondin suvussa ja miten erään tunnetun ladyn pienoinen suunnitelma raukesi tyhjiin."
Esmondin ystävä Dick Steele, joka oli suorittamassa palveluksiaan prinssille, kuuli ladyjen väittelyn hovissa. "Ja luulenpa totisesti, Harry", virkkoi Dick, "että sinun sukulaisesi hävisi ottelussa."