Tämä intohimo ei jäänyt huomaamatta — kuinka se olisi voinutkaan jäädä? — Esmondin emännän kirkkailta silmiltä. Esmond kertoi hänelle kaikki: mitä ei mies tekisi ollessaan hurjana rakkaudesta? Mihinkä kataluuteen ei hän alentuisikaan? Mitä tuskia ei hän panisi toisia kärsimään voidakseen huojentaa itsekästä sydäntään? Päivä päivältä haki Esmond rakkaan emäntänsä ja valoi mielettömiä toivoja, rukouksia, ihastuksenpuuskia ja ylistyksiä hänen korvaansa. Tämä kuunteli, hymyili, lohdutteli väsymättömällä säälillä ja suloudella. Esmond oli vanhin hänen lapsistaan, niin häntä huvitti sanoa; ja mitä tulee hänen ystävällisyyteensä, niin kukapa koskaan olisi hakenut tai hakisi muuta siltä, joka oli lempeyden ja säälin enkeli? Sen jälkeen mitä on sanottu, on melkein tarpeetonta lisätä, että Esmond-paran kosinta oli menestyksetöntä. Mitäpä saattoi nimetön, rahaton luutnantti tehdä, kun maan suurimpia oli tantereella? Esmond ei koskaan edes ajatellut pyytää lupaa saada toivoa niin paljon yläpuolelle mahdollisuuksiensa kuin tiesi tavoiteltavansa olevan ja kulutti mieletöntä, hyödytöntä elämäänsä arvottomaan huokailemiseen ja voimattomaan kaihoon. Minkälaisia raivon öitä, minkälaisia kidutuksen päiviä, intohimoisen, täyttämättömän kaihon päiviä, sairaaksi tekevän mustasukkaisuuden päiviä, hän voikaan muistaa! Beatrix ei ajatellut häntä enempää kuin lakeijaa, joka seurasi hänen kantotuoliaan. Esmondin tuskat eivät liikuttaneet häntä vähimmässäkään määrässä; Esmondin ihastuksen puuskat pikemminkin kyllästyttivät häntä; hän ei välittänyt Esmondin rimoista enempää kuin Chaucerin, joka oli kuollut monta sataa vuotta sitten. Beatrix ei vihannut häntä; Beatrix pikemminkin halveksi häntä ja juuri ja juuri sieti häntä.
Eräänä päivänä, puhuttuaan Beatrixin äidille, armaalle, lempeälle, alttiille emännälleen — useita tunteja — koko päivän pitkän — ja loihdittuaan esiin intohimonsa hehkun, epätoivonsa ja raivonsa, palattuaan yhä uudestaan ja uudestaan samaan aineeseen kävellessään edestakaisin huoneessa hän repi pöydällä olevat kukat murusiksi, taivutti ja mursi palasiksi lakan kirjoitustelineiltä ja teki satoja mielettömiä tekoja intohimonsa hurjuudessa. Viimein, kun Esmond näki emäntänsä aivan kalvenneen ja väsyneen vain pelkästä säälistä, emäntänsä, joka katseli hänen kuumeista tuskaansa ainakin sadannetta kertaa, hän tarttui hattuunsa ja poistui. Kun hän pääsi Kensington Squarelle, valtasi hänet katumuksen tunne ajatellessaan sitä rasittavaa tuskaa, jota hän oli tuottanut rakkaimmalle ja lempeimmälle ystävälle mitä miehellä on koskaan ollut. Hän palasi taloon, jossa palvelija yhä seisoi avonaisella ovella, juoksi portaat ja löysi emäntänsä siinä, mihin oli hänet jättänyt, akkunakomerossa; siinä hän katseli peltojen yli Chelseahen päin. Hän nauroi ja kuivasi samalla kyyneleet, jotka päilyivät hänen lempeissä silmissään. Esmond polvistui ja painoi päänsä hänen syliinsä. Ladyllä oli kädessään vaaleanpunaisen kukan varsi, jonka teriön Esmond oli repinyt. "Oi, antakaa minulle anteeksi, te armain ja lempein", virkkoi Esmond; "minä olen helvetissä ja te olette enkeli, joka tuo minulle vesipisaran."
"Minä olen äitisi ja sinä olet minun poikani ja minä rakastan sinua aina", virkkoi lady, levittäen kätensä hänen ylitseen; ja Esmond poistui lohdutettuna ja nöyryytettynä mieleltään, ajatellessaan sitä hämmästyttävää ja muuttumatonta rakkautta ja lempeyttä, joilla tämä suloinen lady aina siunasi ja palkitsi häntä.
XI luku.
KUULUISA MR JOSEPH ADDISON.
Kamariherroilla oli aina oma pöytänsä Kensington-palatsissa ja henkivartioston herroilla aina upea päivällinen St. James-palatsissa, ja kummassakin näistä ravintoloista Esmond sai vapaasti syödä päivällistä. Dick Steele piti enemmän henkivartioston ruokapöydästä kuin omasta kamariherrojen pöydästään, koska jälkimmäisessä oli vähemmän viiniä ja enemmän juhlallisuutta. Ja Esmond vietti siellä useita hauskoja iltoja ystävänsä seurassa ja auttoi ainakin sata kertaa Dickin kantotuoliinsa. Jos viinissä kerran on totuutta, kuten vanha sananlasku vakuuttaa, niin mikä herttainen luonne Dickillä onkaan ollut! Sikäli kuin hän imi sisäänsä viiniä, hän alkoi pursua ystävällisyyttä. Hänen keskustelunsa ei ollut yhtä suuressa määrässä nerokasta kuin se oli viehättävää. Hän ei koskaan sanonut sanaakaan, joka olisi voinut ketään suututtaa, ja tuli sitä hyväntahtoisemmaksi kuta enemmän hän humaltui. Useat pilkkakirveet pitivät ivanesineenään miesparkaa, kun hän oli humalassa, ja valitsivat hänet satiirinsa maalitauluksi. Mutta Dickin olemuksessa oli hyvyyttä ja eräänlaista suloista, pirteätä mielikuvituksen leikkiä, joka Esmondista tuntui moninverroin lumoavammalta kuin mikään terävämpien älyniekkojen kerkeinkään puhe, kun he singauttelivat koreita, sattuvia vastauksiaan ja teennäisen vakavia mietelmiään. Minusta Steele pikemminkin sädehti kuin loisti. Nuo kuuluisat kahviloiden beaux-esprits[kompasepät] (esimerkiksi mr. William Congreve, silloin kuin hänen nivelleininsä ja ylemmyytensä sallivat hänen liittyä meihin) tekivät paljon loistavan sattuvia huomautuksia — toisinaan puolisen tusinaa illassa — mutta heidänkin niinkuin tarkka-ampujain, jotka ovat ampuneet panoksensa, oli pakko vetäytyä suojaan siksi, kunnes saivat aseensa uudelleen ladatuiksi, ja odottaa, kunnes saivat uuden tilaisuuden otella vihollista vastaan; Dick sensijaan ei koskaan ajatellut, että hänen juomaveikkonsa olisi ollut maalitaulu — vain ystävä, jonka kättä tuli pusertaa. Miesparalla oli uskottuinaan puolet kaupunkia; jokainen tiesi hänen rakkaudestaan ja veloistaan, hänen velkojistaan ja hänen rakastettunsa kovasydämisyydestä. Kun Esmond ensi kerran tuli kaupunkiin, oli kelpo Dick seitsemänteen taivaaseen asti ihastunut siihen nuoreen naiseen, länsi-intialaiseen perijättäreen, jonka hän nai. Muutaman vuoden perästä tämä rouva kuoli ja omaisuus oli melkein kaikki kulutettu ja kelpo leskemme oli yhtä kiihkeä pyydystämään uutta kauneuden esikuvaa kuin jos ei hän koskaan olisi kosinut eikä nainut eikä haudannut edellistä.
Poistuttuaan henkivartioston ruokapöydän äärestä eräänä aurinkoisena iltapäivänä, kun Dickillä sattui olemaan selvä hetki, suuntasivat hän ja hänen ystävänsä kulkunsa Germain-katua alas; silloin Dick hellitti äkkiä ystävänsä käsivarresta ja juoksi erään herran luo, joka tuijotti pienoiseen kirjaan kirjakaupan akkunassa lähellä St. James-kirkkoa. Tämä oli vaalea, suuri mies, jolla oli nuuskanvärinen puku ja yksinkertainen miekka vyöllä; hän oli hyvin vakava ja melkein ryysyisessä asussa — ainakin jos häntä vertasi kapteeni Steeleen, joka mielellään koristi iloisen, pyylevän olemuksensa kaikkein hienoimpiin vaatteisiin ja loisti punaisessa sotilaspuvussa ja kultanauhoissa. Kapteeni syöksyi siis tähystäjän luo kirjakaupan edessä, otti hänet syliinsä ja syleili häntä lämpimästi ja olisi häntä suudellutkin — sillä Dick hyväili ja suuteli ystäviään aina; mutta toinen vetäytyi takaisin punastus kalpeilla kasvoillaan, näyttäen hylkäävän tämän julkisen todisteen Steelen ystävyydestä.
"Armahin Joe, missä olet piileskellyt tämän loppumattoman ajan?" huudahti kapteeni, yhä pidellen molempia ystävänsä käsiä; "olen riutunut sinua ikävöiden nämä kaksi viikkoa."
"Kaksi viikkoa ei ole loppumaton aika, Dick", virkkoi toinen iloisena. (Hänellä oli vaaleansiniset hyvin kirkkaat silmät ja täydellisen säännölliset kasvot aivan kuin väritetyllä patsaalla.) "Minä olen piileksinyt — voitko ajatella missä?"
"Mitä! ethän vain meren takana, armahin Joe?" sanoi Steele näyttäen kovin pelästyneeltä. "Tiedäthän, että minä olen aina — —"