"Ei", virkkoi hänen ystävänsä keskeyttäen hänet hymyillen; "emme ole vielä päässeet sellaisiin umpipohjukkoihin, Dick. Minä olen piillyt, sir, eräässä paikassa, jossa eivät ihmiset koskaan ajattele kohtaavansa minua — omassa asunnossani, jonne nyt menen polttamaan piipullisen ja juomaan lasin espanjanviiniä. Liittyykö teidän ylhäisyytenne seuraani?"
"Tule tänne, Harry Esmond", huusi Dick. "Olet kuullut minun puhuvan yhä uudestaan ja uudestaan armaimmasta Joe-ystävästäni, suojelusenkelistäni."
"Enkä tosiaankaan ole oppinut vain sinulta ihailemaan mr. Addisonia", virkkoi Esmond kumartaen. "Me pidimme hyvästä runoudesta Cambridgessä samoin kuin Oxfordissakin; ja minä osaan ulkoa muutamia runojanne, vaikka olenkin pukenut ylleni punaisen takin. 'O qui canoro blandius Orpheo vocale ducis carmen' [Oi kuinka sinä johdat ihanaa laulua suloisemmin kuin laulukas Orpheus]; jatkanko, sir?" sanoi mr. Esmond, joka tosiaankin oli lukenut ja ihaili mr. Addisonin viehättäviä latinalaisia runoja, sillä kaikki senaikuiset oppineet tunsivat ne ja ihailivat niitä.
"Tämä on kapteeni Esmond, joka oli Blenheimin retkellä", sanoi Steele.
"Luutnantti Esmond", virkkoi toinen syvään kumartaen, "mr. Addisonin palvelukseksi."
"Minä olen kuullut teistä", virkkoi mr. Addison hymyillen. Koko kaupunkihan olikin kuullut tuon onnettoman jutun Esmondin varakreivitär-tädistä ja herttuattaresta. "Aioimme mennä George'iin tyhjentämään pullon ennen näytännön alkamista", sanoi Steele; "etkö liity meihin, Joe?" Mr. Addison sanoi, että hänen oma asuntonsa oli aivan lähellä ja että hän oli vielä tarpeeksi rikas tarjotakseen hyvän pullon viiniä ystävilleen; ja hän kutsui nuo kaksi herraa asuntoonsa Haymarketille, jonne myös menimme.
"Emäntäni antaa minulle luottoa", sanoi Addison hymyillen, "kun hän näkee kahden näin hienon herran nousevan minun rappusiani." Ja hän otti vieraansa kohteliaasti vastaan huoneessaan, joka oli varsin köyhännäköinen; mutta mikään maamme ylimys ei olisi voinut ottaa vieraitaan vastaan viehkeämmällä ja täydellisemmällä sulolla kuin tämä herra. Niukka päivällinen, jonka muodosti lihapala ja pennyn leipä, odotti vuokralaista. "Viinini on parempaa kuin ruokani", sanoi mr. Addison: "lordi Halifax lähetti minulle burgundilaiseni." Ja hän asetti pullon ja lasit ystäviensä eteen ja söi yksinkertaisen päivällisensä muutamissa minuuteissa, ja sitten kävivät nuo kolme viiniin käsiksi. "Näettehän", virkkoi mr. Addison, viitaten kirjoituspöydälleen, jossa oli Höchstedtin sotatoimia kuvaava kartta ja muutamia sanoma- ja lentolehtiä, jotka koskivat tuota taistelua, "että minäkin aherran teidän asioissanne, kapteeni. Minut on katsokaas pyydetty runolliseksi avustajaksi ja minä kirjoitan runoa tuosta sotaretkestä."
Niinpä siis Esmond isäntänsä kehoituksesta kertoi tälle sen mitä tiesi tuosta kuuluisasta sotaretkestä, piirusti joen pöydälle aliquo mero[jollakin väkevällä] ja näytti muutamien piipunpalasien avulla vasemman siiven etenemisen, jonka mukana hän oli toiminut.
Muutamia arkkeja tuota runoelmaa oli jo pöydällä meidän pullojemme ja lasiemme vieressä ja kun Dick oli yllinkyllin virkistänyt itseään viimemainittujen sisällöllä, otti hän esiin käsikirjoitusarkit, jotka olivat kirjoitetut kirjailijan omalla hennolla, kauniilla käsialalla melkein ilman ainoatakaan mustetahraa tai korjausta, ja alkoi lukea niitä komeasti korostaen ja sulavasti. Runon pysähdyspaikoissa vaikeni innostunut lukija ja singautteli myrskyisiä ylistyksiä.
Esmond hymyili Addisonin ystävän innostukselle. "Olet saksalaisten porvarien ja Moselin ruhtinaiden kaltainen", sanoi hän; "kun armeijamme saapui johonkin pysähdyspaikkaan, lähettivät he aina lähetystön onnittelemaan päällikköä ja laukaisivat valleiltaan tervehdyslaukauksen kaikilla aseillaan."