"Ja joivat sen jälkeen suuren päällikön maljan, eikö totta?" virkkoi kapteeni Steele täyttäen iloisena lasin — hän ei koskaan hidastellut antamasta sillä tavalla tunnustustaan ansiokkaalle ystävälle.

"Ja herttua, koska tahdotte minun näyttelevän hänen ylhäisyytensä osaa", virkkoi mr. Addison hymyillen ja melkein punastuen, "joi puolestaan näiden ystäviensä maljan. Kaikkein lempeämielisin Covent Gardenin vaaliruhtinas, minä juon teidän korkeutenne maljan", ja hän täytti itselleen lasin. Joseph ei tarvinnut sen enempää kuin Dickkään kehoituksia senkaltaiseen huviin. Mutta viini ei tuntunut koskaan hämmentävän mr. Addisonin aivoja — se vain höllensi hänen kieltään; kapteeni Steelen pää ja keskustelu menettivät sensijaan kokonaan tasapainonsa yhdestä ainoasta pullosta.

Olivatpa säkeet minkälaisia tahansa, ja totta puhuaksemme havaitsi mr. Esmond muutamain niistä olevan kovin keskinkertaisia, niin ei Dickin ihailu päämiestään kohtaan koskaan laimennut, ja joka rivillä, jonka Addisonin kynä oli kirjoittanut, keksi Steele mestarinäytteen. Kun Dick pääsi runoelman siihen osaan, jossa laulaja kuvaa yhtä miedosti, kuin jos hän selostaisi oopperatanssia tai vaaratonta idyllistä keppitaistelua maalaismarkkinoilla, tuota veristä ja armotonta sotaretkemme osaa, jonka muistaessaan jokaisen mukana olleen soturin täytyy häpeästä sairastua — kun meidät määrättiin ryöstämään ja hävittämään vaaliruhtinaan maa, jolloin murhapoltot, surmaaminen ja rikokset hävittivät suuren osan hänen valtakuntaansa — kun Dick pääsi säkeisiin: —

"Nyt miekkaan, tuleen tarttuu sotilaat, kun kosto rinnan sytti, raiskaa maat; tuhannet viljapellot tuli syö tuhannet kodit liekki maahan lyö. Taa synkän korven lampaat kiiruhtaa, suruisin äänin karja valittaa, vavisten herrat samaan suojaan saa ja lasten huudot ilmaan kajahtaa. Sen suruun vaipuin kuulee sotamies, mut käskyn oikein täyttäneensä ties. Myös sääli täyttää syömen päällikön mi jalosti niin johti rynnäkön",

niin siihen mennessä olivat viini ja ystävyys saattaneet Dick-paran aivan höperöksi ja hän kirkui viimeisen säkeen sellaisella lempeydellä, että se sai toisen hänen kuulijoistaan nauramaan.

"Minä ihailen teidän runoilijain erikoisoikeuksia", sanoi Esmond mr. Addisonille. (Dick halusi, luettuaan kaikki säkeet, mennä pois, ja hän tahtoi suudella molempia rakkaita ystäviään ennen lähtöään ja hoiperteli sitten pois, peruukki silmille valahtaneena.) "Ihailen taidettanne: sotaretkemme murhat toimitetaan sotamusiikin tahtiin niinkuin taistelu oopperassa ja neitoset kirkuvat soinnukkaasti urheitten krenatööriemme marssiessa heidän kyliinsä. Tiedättekö minkälainen näky se oli?" — (tähän mennessä oli viini ehkä alkanut lämmittää mr. Esmondinkin aivoja) — "ja mitä voittoa te ikuistatte? Tiedättekö minkälaisia häpeän ja kauhun näytelmiä pantiin toimeen, näytelmiä, joiden kestäessä nerokas ylipäällikkömme valvoi asiain kulkua niin tyynenä kuin hän ei olisi edes kuulunutkaan meidän taivaankappaleellemme? Puhutte 'kuuntelevasta soturista, joka suruun vaipuu' ja 'päälliköstä, joka säälii', mutta minä uskon ettei päällikkö välittänyt sen enemmän määkivistä lampaista kuin lasten huudoistakaan, ja useat meidän roistoistamme murhasivatkin niitä molempia yhtä tyynesti. Minä häpesin ammattiani, kun näin toimeenpantavan noita kauhuntöitä, jotka joka mies joutui näkemään. Muovaatte hiotuissa säkeissänne ylvään, autereisen kuvan voitosta: vakuutan teille, että se on raaka, väärennetty, villi epäjumala, hirveä, verinen ja barbaarinen. Ne juhlamenot, jotka sen edessä suoritetaan, ovat mieltäjärkyttäviä ajatella. Teidän suurten runoilijain tulisi osoittaa se sellaiseksi kuin se on: julmaksi ja hirveäksi eikä kauniiksi ja ylvääksi. Ah, sir, jos te olisitte ollut tuolla sotaretkellä, niin uskokaa pois, ette koskaan olisi laulaneet siitä noin."

Tämän pienen tunteenpurkauksen kestäessä kuunteli mr. Addison poltellen pitkää piippuaan hymyillen kovin tyynesti. "Mitä haluaisitte", sanoi hän. "Meidän hienostuneena aikanamme ja taiteen lakienkin mukaan on mahdotonta, että Runotar kuvailisi kidutuksia tai likaisi kätensä sodan kauhuja maalailemalla. Ne mieluimmin vain osoitetaan kuin kuvaillaan, samoin kuin kreikkalaisissa murhenäytelmissä, jotka varmaan olette lukenut (ja missään ei voikaan olla loistavampia runouden näytteitä), Agamemnon kaatuu tai Medean lapset surmataan näyttämön ulkopuolella — ja kuoro valtaa näyttämön ja laulaa tapahtumasta pateettisen soiton säestämänä. Jotain tällaista, parahin herrani, minäkin yritän vaatimattomalla tavallani: minä koetan kirjoittaa ylistysrunon enkä satiiria. Jos laulaisin niinkuin te haluaisitte minun tekevän, repisi kaupunkimme väestö runoilijan kappaleiksi ja polttaisi sitten hänen kirjansa tavallisen pyövelin avulla. Ettekö käytä tupakkaa? Kaikista kasveista, joita maan päällä kasvaa, on tuo nikotiininen varmasti kaikkein rauhoittavinta ja terveellisintä. Meidän täytyy maalata suuri herttuamme", jatkoi mr. Addison, "ei mieheksi, jolla on heikkoutensa niinkuin meillä toisillakin, niinkuin hänellä epäilemättä onkin, vaan sankariksi. Teidän nöyrä palvelijanne ratsastaa pegasoksellaan voitossa eikä sodassa. Me yliopistorunoilijat kuljemme, kuten tiedätte, kovin kevyttä laukkaa. Ikimuistoisista ajoista on runoilijan tehtäviin kuulunut ikuistaa runoissa sankaritekoja ja laulaa niistä teoista, joita te sodankävijät saatte aikaan. Minun täytyy seurata taiteen sääntöjä ja tämänlaisen runoelman tulee olla kokoonpanoltaan sopusointuista ja majesteetillista, ei kotoista eikä jokapäiväistä totuutta liiaksi lähentelevää. Si parva licet: jos Vergilius saattoi loihtia esiin jumalaisen Augustuksen, niin saattaa arvottomampi runoilija Isiksen rannoilta juhlia voittoa ja voittajaa, jonka voitoissa jokaisella brittiläisellä on osansa ja jonka kunnia ja nerokkuus tulee osaksi jokaisen kansalaisensa kunniaksi. Milloinka, Henrikkiemme ja Edwardiemme päivien jälkeen, on ollut niin suurenmoista aseiden mestarinäytettä kuin se, jolta te itse olette tuoneet kunniamerkkejä? Jos minun vallassani on laulaa tuo laulu ansiokkaasti, teen sen ja olen kiitollinen runottarelleni. Jos runoilijana epäonnistun, niin ainakin osoitan brittiläisenä uskollisuuttani ja heitän ilmaan hattuni ja hurraan voittajalle: —

"Rheni pacator et Istri, Omnis in hoc uno variis discordia cessit Ordinibus; laetatur eques, plauditque senator Votaque patricio certant plebeia favori."

[Reinin ja Isterin rauhoittaja, kaikki joukkojen eripuraisuus lakkasi tämän yhden ilmestyessä; iloitsee ritari, rahvaan onnentoivotukset hänelle ja ylimysten suosio kilpailevat keskenään.]

"Mutta sotatantereella oli yhtä urhoollisia miehiä", virkkoi mr. Esmond (jota ei koskaan voitu saada pitämään Marlborough'n herttuasta eikä unohtamaan niitä juttuja, joita hän oli lapsuudessaan kuullut suuren päällikön itserakkaudesta ja petoksista). — "Blenheimissa oli yhtä hyviä miehiä kuin ylipäällikkö, miehiä, joita eivät ritarit eivätkä senaattorit ylistäneet eivätkä plebeijien tai patriisien äänet suosineet ja jotka nyt lepäävät unohdettuina siellä multamöhkäleiden alla. Missä on runoilija, joka heistä laulaisi?"