"Laulaa Hadekseen lähetettyjen sankarien urheista sieluista!" virkkoi mr. Addison hymyillen. "Tahtoisitteko ikuistaa ne kaikki? Jos minulla lienee mitään sanansijaa sellaisessa ihailtavassa teoksessa, niin on laivaluettelo Homerossa aina tuntunut minusta hieman pitkäveteiseltä: mikä olisi runoelma ollutkaan, jos oletamme, että kirjailija olisi selostanut kapteenien ja luutnanttien nimet, arvon ja järjestyksen? Suuren miehen suurimpia ominaisuuksia on menestys: se on tulos kaikesta muusta; suuressa miehessä salattu voima pakottaa itselleen jumalten suosion ja tekee onnen alamaisekseen. Yli kaikkien muiden lahjojen ihailen sitä suuressa Marlborough'ssa. Mitä on urhoollisuus? Kuka hyvänsä on urhoollinen. Mutta voitokkuudessa, sellaisessa kuin hänen, on minusta jotain jumalaista. Tilaisuuden ilmetessä loistaa päällikön suuri sielu ja Jumala ilmaiseikse. Itse kuolemakin kunnioittaa häntä ja kulkee hänen sivutseen kaataessaan toisia. Sota ja verilöylyt väistyvät hänen tieltään tuhotakseen taistelukentällä toisia osia, samalla tavalla kuin Hektor väistyi jumalaista Akillesta. Sanotte, ettei hän tuntenut mitään sääliä: Sitä eivät tunne jumalatkaan, jotka ovat sen yläpuolella ja ovat yli-inhimillisiä. Heikontuva taistelu saa voimia hänen näkemisestään; ja missä ikänä hän ratsastaa, siellä voitto kallistuu hänen puolelleen."

Muutamia päiviä jälkeenpäin, kun mr. Esmond uudelleen vieraili runoilija-ystävänsä luona, havaitsi hän tämän ajatuksen, joka oli innokkaan keskustelun synnyttämä, tulleen parannetuksi ja muovatuksi noihin kuuluisiin säkeihin, jotka todellisuudessa ovat "Sotaretki"-runoelman jaloimmat. Kun nuo kaksi herraa istuivat keskusteluun kiintyneinä — mr. Addison lohduttautui totuttuun tapaansa piipullaan — tuli pieni palvelijatar, joka odotti hänen huoneustonsa edessä, opastaen erästä herraa, jolla oli hienot röyhelöiset vaatteet; tämä oli nähtävästi joku huomattavuus hovista tai hän tuli jonkun suuruuden vastaanotoista. Hoviherra yski hieman piipun savuun joutuessaan ja katseli uteliaasti ympäri huonetta, joka olikin varsin köyhännäköinen samoinkuin sen omistajakin kuluneessa nuuskan värisessä pinnissään ja sideperuukissaan.

"No miten edistyy magnum opus [suuri työ], mr. Addison?" virkkoi hoviherra, kun hänen katseensa osui papereihin, jotka olivat pöydällä.

"Olimme juuri sitä pohtimassa", vastasi Addison (suurimmalla hovimiehellä maassamme ei olisi voinut olla loistavampaa kohteliaisuutta eikä suurempaa arvokkuutta käyttäytymisessä). "Tässä pöydällä", sanoi hän, "on suunnitelma: hac ibat Simois[tässä juoksee Simois] tässä virtasi pieni Nebel-joki; hic est Sigeia tellus[tässä on Sigeia], tässä ovat Tallardin leirit tämän piipunkopan vieressä; heidän hyökätessään oli kapteeni Esmond paikalla. Minulla on kunnia esitellä hänet mr. Boylelle; mr. Esmond kuvailikin juuri aliquo proelia mixta mero[taistelun vaiheita väkeviä käytellen] kun te saavuitte." Nuo kaksi herraa olivatkin olleet siihen kiintyneitä vieraan saapuessa. Ja Addison valitteli, hymyillen tapansa mukaan, johtaessaan puheen mr. Webbiin, Esmondin rykmentin everstiin (joka sillä kerralla johti erästä brigaadia ja kunnostautui erinomaisesti), ettei hän voinut koskaan löytää sopivaa loppusointua Webbille, muussa tapauksessa olisi brigaadipäällikkö kyllä saanut sijan runoilijan säkeissä. "Ja mitä teihin tulee, niin olettehan vain luutnantti", sanoi Addison, "ja runotar ei voi vaivautua mainitsemaan ketään herraa, joka on rykmentinpäällikköä alempi."

Mr. Boyle paloi halusta saada kuulla ja sanoi pääministerin ja lordi Halifaxin olevan yhtä halukkaita siihen; ja Addison alkoi punastellen lukea säkeitään, ja olen varma siitä, että hän tunsi niiden heikot puolet yhtä hyvin kuin kaikkein kriitillisin kuulijakin. Kun hän pääsi riveihin, jotka kuvailevat enkeliä: —

"mi masennettuun joukkoon kiihkon toi ja taistoon empivähän raivon loi,"

hän luki eloisasti, katsellen Esmondiin aivankuin sanoakseen: "tiedät, mistä tuo vertaus tuli — meidän puheestamme ja burgundilaispullostamme toissapäivänä."

Runoilijan kaksi kuulijaa valtasi innostus, ja he osoittivat suosiota kaikin voimin. Hoviherra hypähti seisaalle suuren ihastuksen vallassa. "Ei sanaakaan enää, parahin sir", sanoi hän. "Uskokaa minun haltuuni nuo paperit; minä puolustan niitä hengelläni. Antakaa minun lukea ne kokonaan pääministerille, jota minun on määrä tavata puolen tunnen kuluttua. Uskallan luvata, ettei runoelma menetä mitään minun lukemanani; ja sitten sir, saammepa nähdä onko lordi Halifaxilla oikeus valittaa, ettei hänen ystävänsä eläkettä enää makseta." Ja ilman pitempiä mutkia otti röyhelöpukuinen hoviherra käsikirjoituspakan, asetti sen pitsiröyhelön kehystämällä kädellään povelleen sydämensä kohdalle, teki vapaalla kädellään kaikkein siroimman kaaren hatullaan ja hymyili ja kumarsi itsensä ulos huoneesta, jättäen pomanderin lemun jälkeensä.

"Eikö kamari näytä perin pimeältä", virkkoi mr. Addison tarkastellen sitä, "tuon armollisen lähettilään loistavan ilmestymisen ja poistumisen jälkeen? Hänhän valaisi koko huoneen. Teidän punainen pukunne, mr. Esmond, kestää minkä valon tahansa; mutta tämä minun kulunut vanha takkini, miten perin kuluneelta se näyttikään tuossa upeassa loistossa! Mahtavatko ne nyt tehdä jotain minun hyväkseni", jatkoi hän. "Kun tulin Oxfordista maailmaan, lupasivat suosijani minulle suuria; ja nyt näette mihin heidän lupauksensa ovat minut vieneet — asuntoon, jonne saa kiivetä kahdet porrassarjat ja jossa tarjotaan kuuden pennyn päivällinen. Otaksun, että tämä viimeinen lupaus on yhtä hyvä kuin edellisetkin. Onni hylkii minua, kuten se veikistelijä on tehnyt koko ajan näinä seitsemänä vuotena! Puhallan sen luutun luotani pois", sanoi hän hymyillen ja puhaltaen savupilven piipustaan. "Köyhyydessä ei ole mitään niin kovaa, Esmond, ettei sitä voisi kestää; riippuvaisessa asemassakaan ei ole niin suurta koettelemusta, ettei kunniallinen mies voisi sitä kantaa. Saavuin maailmaan Alma Materin helmasta hänen ylistystensä kannustamana ja ajatellen, että minulla olisi merkitystä maailmassa niillä ominaisuuksilla ja opilla, jotka olivat minulle yliopistossa luoneet merkitsevän nimen. Maailma on valtameri ja Isis ja Charwell ovat vain pieniä vesipisaroita, joihin ei meri kiinnitä mitään huomiota. Minun maineeni päättyi penikulman päähän Maudlin Towerista; ja kukaan ei kiinnittänyt minuun huomiotaan, mutta niinä opin ainakin kestämään kovan onnen iloisella mielellä. Dick-ystäväni on kunnostautunut maailmassa ja on jo kauan sitten siinä kilpailussa sivuuttanut minut. Mitä merkitsee pieni nimi tai pieni omaisuus? Ei ole mitään kohtaloa, jota ei filosofi voisi kestää. En ole oppineena jäänyt tuntemattomaksi ja kuitenkin olen pakoitettu elämään karhuntaluttajana ja opettamalla poikia lukemaan. Mitäpä sitten? Sellainen elämä ei ole hauskaa, mutta se on siedettävää. Jos tämä yritykseni nyt epäonnistuisi, niin palaan takaisin Oxfordiin; ja jonakuna päivänä, kun te olette kenraali, kohtaatte minut papinkauhtanaan ja kaulukseen pukeutuneena apulaisena ja minä lausun teidän ylhäisyytenne tervetulleeksi majaani maaseudulla ja tarjoan tuopin pennyn olutta. Köyhyys ei ole kovinta eikä se ole elämän onnettomin osa", virkkoi mr. Addison, puistellen tuhkan piipustaan. "Katsokaa, piippuni on loppuun poltettu. Otammeko esiin vielä toisen pullon? Minulla on vielä muutamia sitä oikeata lajia tuolla kaapissa. Eikö enää? — Lähdetäänpä ulos ja käväistään Mallissa tai pistäydytään vaikka teatterissa katsomassa Dickin uutta huvinäytelmää. Se ei ole mikään neronleimaus; mutta Dick on hyvä poika, vaikk'ei hän voikaan sytyttää Thamesia palamaan."

Kuukauden kuluttua tästä päivästä mr. Addisonin arpa oli voittanut tavattoman voiton elämän arpajaisissa. Koko kaupunki oli hullaantunut hänen runoelmaansa: "Sotaretkeen", jota Dick Steele valoi suustaan jokaisessa kahvilassa Whitehallissa ja Covent Gardenissa. Temple Barin toisella puolella asuvat nerot tervehtivät heti Addisonia suurimpana runoilijana mitä maailma oli vuosisatoihin nähnyt; ihmiset hurrasivat Marlborough'lle ja Addisonille; ja mikä vielä enemmän, voimassa oleva puolue piti huolen ansiokkaasta runoilijasta ja mr. Addison sai määräyksen myyntiveron komissariaatin paikkaan, jonka kuuluisa mr. Locke jätti avoimeksi. Hän kohosi tästä virasta toisiin arvoihin ja kunniapaikkoihin, eikä hänen edistyksensä tästä lähtien elämänsä loppuun juuri ollenkaan keskeytynyt. Mutta minä luulen hänen olleen melkein onnellisemman vinttikamarissaan Haymarketilla kuin hän koskaan oli upeassa palatsissaan Kensingtonissa ja uskon, ettei se onnetar, jonka hän vaimonsa, kreivittären, hahmossa voitti, ollut muuta kuin äkäpussi ja sisunpurkaja.