Vaikka kaupunki oli hauska, niin se oli vain synkkä paikka mr. Esmondin mielestä, olipa hänen lumoojattarensa sitten siellä tai sieltä poissa, ja hän oli iloinen kun hänen kenraalinsa ilmoitti hänelle lähtevänsä takaisin armeijaosastoonsa, joka oli viettänyt talven Bois-le-Duc'issa. Esmondin hyvä emäntä jätti hänelle jäähyväiset iloisin kasvoin; Esmond tiesi, että hänellä aina oli tämän siunaus minne ikinä onni hänet johtikin. Mistress Beatrix oli kotoa poissa hänen majesteettinsa luona Hampton Courtissa, ja hän suuteli hentoja sormenpäitään Esmondille jäähyväisiksi, kun tämä ratsasti sinne hyvästelemään. Beatrix otti vastaan sukulaisensa eräässä odotushuoneessa, jossa lisäksi oli puolitusinaa muita hovinaisia, joten Esmondin korkealentoiset puheet, jos hän oli sellaisia aikonut pitää (ja se on hyvin todennäköistä), olivat mahdottomia. Beatrix ilmoitti ystävilleen serkkunsa lähtevän sotaan, aivan yhtä huolettomasti kuin hän olisi sanonut Esmondin menevän juomaan suklaata. Esmond tiedusteli kasvot hieman synkkinä, oliko Beatrixilla mitään määräyksiä sotaväelle, ja tämä suvaitsi sanoa, että hän halusi hartiahuivin Mechlinpitsiä. Beatrix kumarsi Esmondille viehkeästi vastaukseksi tämän surulliseen kumarrukseen. Hän kujeili sormenpäitänsä suutelemalla akkunasta, jonka ääressä hän seisoi nauraen toisten naisten kanssa ja sattui näkemään Esmondin kun tämä suuntasi tiensä "Lelu"-ravintolaan. Tällä kertaa ei Chelsean leskivarakreivitär ollut surullinen erotessaan hänestä. " Mon cher, vous êtes triste comme un sermon " [Rakkaani, te olette surullinen kuin nuhdesaarna], suvaitsi hän sanoa Esmondille: siinä tilassa, jossa tämä oli, eivät herrat todellakaan missään tapauksessa ole huvittavia tovereita, ja sitäpaitsi tuo huikenteleva vanha vaimo oli löytänyt paljon rakastettavamman suosikin ja oli aivan hurmaantunut armaaseen henkivartioston luutnanttiinsa. Frank jäi vielä joksikin aikaa kotiin eikä liittynyt armeijaan ennen kuin myöhemmin hänen ylhäisyytensä ylipäällikön seurueessa. Hänen armas äitinsä pani Esmondin lupaamaan, viimeisenä päivänä ennen tämän lähtöä, kun nuo kolme söivät päivällistä yhdessä, että Esmond suojelisi hänen poikaansa ja kehoitti Frankia ottamaan esimerkikseen serkkunsa, joka oli lojaalinen gentlemanni ja urhoollinen soturi, kuten lady suvaitsi sanoa; ja heidän erotessaan ei lady osoittanut pienintäkään horjumisen tai heikkouden merkkiä, vaikka, Jumala tietää, tuo hellä sydän oli varsin huolissaan toisista, vaikka hän niin lujana kestikin oman tuskansa.

Esmondin kenraali lähti matkalle Harwichista. Suurenmoista oli nähdä mr. Webbin punaiseen pukeutuneena laivan kannelta heiluttavan hattuaan laivan lähtiessä rannasta, rannalla olevien tykkien ampuessa kunnialaukauksia. Henry ei uudestaan nähnyt varakreiviään ennen kuin kolmen kuukauden perästä Bois-le-Duc'issa, kun hänen ylhäisyytensä herttua saapui ottamaan johdon käsiinsä, ja Frank toi silloin uutisia kotoa: miten hän oli syönyt illallista sen ja sen näyttelijättären kanssa ja väsynyt toiseen; miten hän oli kilpailussa voittanut mr. St. Johnin sekä heidän istuessaan pullon ääressä että Haymarketin näyttelijättären mrs. Mountfordin suosiossa (viisikymmenvuotisen veteraanilumoojattaren, johon nuori syntipukki kuvitteli olevansa rakastunut); miten hänen sisarensa aina teki kujeitaan ja oli hyljännyt nuoren paroonin vanhan jaarlin tähden. "Minä en voi ymmärtää Beatrixia", virkkoi lordi; "hän ei välitä meistä, kenestäkään — hän ajattelee vain itseään; hän ei ole milloinkaan onnellinen, ellei saa riidellä. Mutta mitä tulee äitiin — minun äitini, Henry, on enkeli." Henry koetti vakuuttaa nuorelle miehelle miten välttämätöntä oli tehdä voitavansa tuon enkelin ilahuttamiseksi, — ei siis sopinut juoda liikaa, ei tehdä velkoja, ei juosta sievien flaamilaistyttöjen jäljessä ja niin edespäin, niinkuin vanhemman miehen sopi puhua nuorukaiselle. "Mutta siunatkoon", virkkoi poika, "minä voin tehdä mitä haluan ja minä tiedän että hän rakastaa minua siitä huolimatta"; ja niin hän siis tekikin mitä halusi. Kaikki hemmoittelivat häntä ja hänen vakava sukulaisensa yhtä paljon kuin muutkin.

XII luku.

SAAN OMAN KOMPPANIAN VUODEN 1706:N SOTAKETKELLÄ.

Ensimmäisen kerran joutui nuori lordini vihollisen tuleen helluntaipäivänä, tuona kuuluisana 23 p:nä toukokuuta v. 1706; kohtasimme vihollisen taistelujärjestykseen asettuneena ylängölle pienen Gheet-joen taakse, jossa heidän linjansa ulottuivat kolmen penikulman alalle tai pitemmällekin; vihollisella oli vasemmalla puolellaan Anderkirkin eli Autre-eglisen kylä ja oikealla puolellaan Ramillies, joka on antanut nimen eräälle loistavimmista ja tuhoisimmista taistelupäivistä, mitä historia koskaan on kirjoihinsa merkinnyt.

Täällä kohtasi herttuamme taas vanhan vihollisensa Blenheimin ajoilta, Baijerin vaaliruhtinaan, sekä marski Villeroy'n, josta Savoijin prinssi oli saanut kuuluisan Chiarin voiton. Kukapa englantilainen tai ranskalainen ei tuntisi tuon päivän tuloksia? Vaikka vihollinen oli valinnut asemansa ja vaikka sillä oli suurempi miesluku kuin englantilaisilla ja lisäksi vielä nuo oivalliset espanjalaiset ja baijerilaiset joukot sekä koko Maison-du-Roy, maailman loistavin ratsuväki — niin tämän suurenmoisen Villeroy'n armeijan hävitti yhdessä tunnissa (ja huolimatta Ranskan kuninkaallisten tavattomasta urhoollisuudesta, kuninkaallisten, jotka tekivät hyökkäyksen linjamme keskustaa vastaan ja mursivat sen) joukko, joka oli marssinut kaksitoista tuntia. Voitto oli mitä suurimmassa määrässä ylipäällikön rohkeuden ja nerokkuuden ansiota. Kun hän oli vihollisen läheisyydessä, hän näytti tosiaankin voiton jumalalta.

Luulen johtuneen enemmän vakaumuksesta kuin valtioviisaudesta, vaikka hänen valtioviisautensa varmaan olikin maailman varovaisinta, että suuri herttua aina puhui voitoistaan tavattoman vaatimattomasti ja ikäänkuin nämä hämmästyttävät saavutukset eivät olisi olleet hänen ihailtavan älynsä ja rohkeutensa tuloksia, vaan aivankuin hän olisi ollut määrätty kohtalokkaaksi välikappaleeksi sallimuksen käsiin, sallimuksen, joka ehdottomasti halusi vihollisen kukistumista. Ennen sotatoimiaan hän aina antoi pitää juhlalliset kirkonmenot ja ilmoitti horjumattoman uskonsa olevan, että kuningattaren aseet olivat siunatut ja voittomme varma. Kaikki kirjeet, jotka hän on kirjoittanut taistelujen jälkeen, osoittavat hartautta pikemminkin kuin riemua. Eipä hän lukenut saavutuksia, joista olen kuullut mitättömien upseerien ja sotamiesten kerskailevan anteeksiannettavan turhamaisesti, ollenkaan oman urhoollisuutensa tai taitonsa ansioksi, vaan taivaan suojelevan hoivan, jota hän aina näytti pitävän meidän erikoisena liittolaisenamme. Ja armeijamme alkoi uskoa niin ja vihollinenkin oppi ajattelemaan siten; sillä emme koskaan käyneet taisteluun uskomatta täydellisesti, että se päättyisi voittoon, eivätkä ranskalaiset Blenheimin saavutuksen sekä tuon hämmästyttävän Ramillies'n voiton jälkeen koskaan kohdanneet meitä tuntematta, että leikki oli menetetty jo ennenkuin se alettiinkaan ja että ylipäällikkömme onnetar oli vastustamaton. Täällä, samoinkuin Blenheimissäkin, ammuttiin herttuan ratsu ja hetken aikaa luultiin hänenkin kuolleen. Kun hän kiipesi toisen, Binfield-nimisen ratsun selkään, ammuttiin hänen ylitallimestariltaan, joka oli polvistunut pitämään hänen ylhäisyytensä jalustinta, pää irti ruumiista kanuunankuulalla. Eräs ranskalainen kuninkaallisiin kuuluva aatelismies, joka oli vankinamme, kertoi kirjoittajalle, että kun heidän hevosensa sekoittuivat meidän hevosiimme kuninkaallisten hyökkäyksen aikana, eräs irlantilainen upseeri heikäläisistä tunsi ruhtinasherttuan ja huutaen: "Marlborough, Marlborough" laukaisi pistoolinsa herttuata kohti à bout portant[aivan läheltä] ja että lukuisia muitakin karbiineja ja pistooleja laukaistiin häntä kohti. Yksikään niistä ei osunut häneen: hän ratsasti ranskalaisten kyrassierien lävitse miekka kädessä ja aivan vahingoittumattomana, tyynenä ja hymyilevänä, kokosi saksalaisen ratsuväen, joka horjui vihollisen edessä, ja toi nämä ja kaksikymmentä eskadroonaa orkneylaisia takaisin ranskalaisia vastaan ja ajoi heidät joen yli ja johti taas itse hyökkäystä ja lannisti sen ainoan vaarallisen liikkeen, minkä ranskalaiset sinä päivänä tekivät.

Kenraalimajuri Webb johti rintamamme vasenta siipeä, ja nyt sai hänen oma rykmenttinsä nauttia rakastetun päällikkönsä johtoa. Tässä tilaisuudessa ei hän eikä hänen rykmenttinsäkään pettänyt entisiä urhoollisuusominaisuuksiaan. Multa Esmond oli kovin huolestunut rakkaasta lordistaan, koska hän ei ollut nähnyt tätä kuin kerran koko päivänä tämän tuodessa erästä määräystä ylipäälliköltä mr. Webbille. Kun ratsuväkemme, hyökättyään vihollisen oikeaa siipeä vasten Overkirkin luona, oli saattanut sen täydelliseen sekasortoon, ryhdyttiin kauttaaltaan etenemään ja koko meidän rintamamme lähti liikkeelle ja kulki pienen joen ja suon poikki ylänkömaalle, johon ranskalaiset olivat asettuneet ja hurrasi edetessään ja vihollisen perääntyessä. Hyökkäyksemme oli enemmän kunniata kuin vaaraa tuottava, sillä ranskalaiset pataljoonat eivät ainoassakaan tapauksessa odottaneet päästäkseen vaihtamaan keihään tai pajunetin pistoja meikäläisten kanssa ja tykkimiehet pakenivat aseittensa äärestä, jotka joutuivat meidän rintamamme taa meidän edetessämme ja ranskalaisten perääntyessä.

Ensin oli heidän perääntymisensä aivan järjestettyä, mutta sitten muodostui se pakokauhuksi, ja tästä paniikista oli seurauksena hirveä ranskalaisten teurastus, niin että kuusikymmentuhantinen armeija kokonaan murskattiin ja tuhottiin muutamien tuntien kuluessa. Oli aivan kuin hirmumyrsky olisi ottanut valtaansa lujan ja lukuisan laivaston, pannut sen kokonaan tuuliajolle, murskannut, hukuttanut ja tuhonnut sen: afflavit Deus, et dissipati sunt[Jumala puhalsi, ja ne tuhoutuivat]. Ranskalainen Flanderin armeija oli mennyttä; heidän tykistönsä, heidän sotalippunsa, aarteensa, muonavarastansa ja ampumatavaransa olivat kaikki jääneet heidän paetessaan; nuo raukat olivat paenneet ilman keittokattiloitaankin, joita ranskalainen ratsuväki käyttää yhtä suuressa määrin suojuksinaan kuin sulttaanin janitsaarit ja joiden ympärille he kokoontuvat vielä enemmän kuin liljojensa ympärille.

Takaa-ajo ja hirveä verilöyly, joka siitä johtui, (sillä sodassa on aina, olipa se miten loistava tahansa, ryöstöjen, julmuuksien ja humalaisen sekasorron kehno leima) ulottui kauas Ramillies'n kenttien ulkopuolelle.