Kun Esmond eräänä päivänä oli P. Gudulen kirkossa Brysselissä ja ihaili rakennuksen antiikkista loistoa (hän oli aina tuntenut suurta hellyyttä ja kunnioitusta katolista kirkkoa kohtaan, jota oli yhtä julmasti vainottu Englannissa kuin se itse koskaan menestyksensä päivinä oli vainonnut toisia), hän näki sivualttarille polvistuneena viheriään univormuun puetun upseerin, joka oli vaipunut hartaaseen rukoukseen. Jokin tuttu piirre polvistuvan miehen vartalossa ja asennossa vaikutti kapteeni Esmondiin jo ennen kuin hän näki upseerin kasvot. Kun tämä nousi seisomaan ja pisti taskuunsa pienen mustan messukirjan, jommoisia katoliset papit käyttävät, näki Esmond kasvot, jotka olivat niin samanlaiset kuin hänen lapsuusaikansa ystävän ja opettajan, isä Holtin, että hän päästi huuliltaan hämmästyksen huudon ja läheni askeleen herraa, joka suuntasi askeleensa kirkosta pois. Saksalainen upseeri näytti myös hämmästyneeltä nähdessään Esmondin, ja hänen kasvonsa, jotka olivat kalpeat, kävivät äkkiä punaisiksi. Tästä tunnusmerkistä tiesi englantilainen, ettei hän ollut erehtynyt, ja vaikka toinen ei pysähtynyt, vaan päinvastoin käveli kovin nopeasti ovea kohti, otti Esmond hänet kiinni ja katsoi hänen kasvoihinsa vielä kerran, kun upseeri vihkivettä ottaessaan kääntyi koneellisesti alttariin päin, kumartaakseen sille, ennenkuin poistui pyhästä huoneesta.
"Isä!" virkkoi Esmond englanninkielellä.
"Vaiti! En ymmärrä. En puhu englanninkieltä", sanoi toinen latinaksi.
Esmond hymyili tälle hämmennyksen merkille ja vastasi samalla kielellä: "Tuntisin isän missä puvussa tahansa, olipa se musta tai valkea, olipa hän parraton tai parrakas", sillä tämä itävaltalainen upseeri oli puettu aivan sotaiseen tapaan ja hänellä oli yhtä sotaiset viikset kuin millä Pandourilla tahansa.
Isä nauroi. Olimme tähän mennessä päässeet kirkon rappusille ja kuljimme kerjäläistungoksen läpi, joka tavallisesti kokoontuu siihen kaupitsemaan pieniä koruja tai ruikuttamaan saadakseen almuja. "Sinä puhut latinaa, Harry Esmond", sanoi hän, "englantilaiseen tapaan; sinä olet hylännyt sen vanhan puhtaan roomalaiskielen, jonka kerran tunsit." Hänen sävynsä oli kovin vilpitöntä ja ystävällistä — sama lempeä ääni kuin viisitoista vuotta sitten; puhuessaan hän ojensi Esmondille kätensä.
"Ja toiset taas ovat muuttaneet pukunsakin, isäseni", virkkoi Esmond, katsellen ystävänsä sotaista asua.
"Vaiti! Olen kapteeni von Holtz Baijerin vaaliruhtinaan palveluksessa ja eräällä lähetystoimella hänen ylhäisyytensä Savoijin prinssin luo. Tiedän jo menneiltä ajoilta, että sinä voit säilyttää salaisuuden."
"Kapteeni von Holtz", virkkoi Esmond, "olen teidän nöyrin palvelijanne."
"Ja sinä olet myös vaihtanut takkia", jatkoi toinen iloiseen tapaansa. "Olen kuullut sinusta Cambridgessa oloajaltasi ja sen jälkeenkin — meillä on ystäviä joka paikassa — ja minulle on kerrottu, että Cambridgen mr. Esmond oli yhtä hyvä miekkailija kuin hän oli huono teologi."
"Niinkö", ajatteli Esmond, "minun entinen miekkailunopettajani oli siis jesuiitta, kuten sanottiinkin."