"Olet ehkä oikeassa", virkkoi isä, lukien hänen ajatuksensa aivan kuin entisaikaan. "Olit vähällä kuolla Höchstedtissä vasempaan kylkeen saamastasi haavasta. Sitä ennen olit Vigossa Ormondin herttuan adjutanttina. Toissapäivänä sait oman komppanian Ramillies'n taistelun jälkeen. Sinun kenraalisi ja prinssiherttua eivät ole ystäviä. Kenraalisi on Lydiard Tregozen Webb Yorkin kreivikunnasta ja hän on lordi St. Johnin sukulainen. Sinun serkkusi, Monsieur de Castlewood teki ensimmäisen sotaretkensä tänä vuonna vartioston palveluksessa. Niin, minä tiedän muutamia asioita, kuten näet."
Kapteeni Esmond nauroi vuorostaan. "Teillä on todellakin ihmeellinen tiedonlahja", sanoi hän. Eräs mr. Holtin heikkouksia, hän kun tiesi enemmän kirjoista ja ihmisistä kuin kenties kukaan muu Esmondin tapaama henkilö. Niinpä hän oli joka asiassa, jotka hän tässä julisti tietävänsä, melkein oikeassa, vaikka ei aivan. Esmondin haava oli ohut oikeassa kyljessä eikä vasemmassa; hänen ensimmäinen kenraalinsa oli kenraali Lumley. Mr. Webb oli syntyisin Wiltshiresta eikä Yorkshirestä j.n.e. Esmond ei pitänyt sopivana oikaista entisen opettajansa pieniä virheitä, mutta ne auttoivat häntä isän luonteen tuntemisessa; ja hän hymyili ajatellessaan, että tämä oli hänen oraakkelinsa menneiltä ajoilta, mutta nyt ei tuo oraakkeli enää ollut erehtymätön eikä jumalainen.
"Niin", jatkoi isä Holt tai kapteeni von Holtz, "mieheksi, joka ei kahdeksaan vuoteen ole ollut Englannissa, minä tiedän mitä tapahtuu Lontoossa varsin hyvin. Vanha tuomiorovasti, lady Castlewoodin isä, on kuollut. Tiedätkö, että vastarintaa tekevät piispat tahtoivat koroittaa hänet Southamptonin piispaksi ja että Collier on Thetfordin piispa samanlaisen painostuksen johdosta? Anna-prinsessalla on nivelleini ja hän syö liian paljon. Kun kuningas palaa takaisin, tulee Collierista varmasti arkkipiispa."
"Amen!" virkkoi Esmond nauraen; "ja toivon, etten silloin enää kohtaa teidän pyhyyttänne saappaissa, vaan punaisissa sukissa Whitehallissa."
"Olit aina meidän kanssamme — minä tiedän sen; kuulin siitä, kun olit Cambridgessa. Niin oli lordivainajakin ja niin on nuori varakreivikin."
"Ja niin oli isäni ennen minua", virkkoi Esmond, katsellen toista tyynesti; tämän tutkimattomat harmaat silmät eivät kuitenkaan osoittaneet vähintäkään ymmärryksen oiretta. Miten hyvin Henry muisti ne ja niiden katseen; variksenvarpaat vain olivat alkaneet vyyhteillä niiden ympärille — vanhuuden merkkejä, ajan, joka oli asettautunut sinne.
Esmondin kasvot eivät ilmaisseet enemmän hänen tarkoitustaan kuin isänkään kasvot. Kummallakin niistä saattoi olla mitä heikoin ymmärryksen välähdys, aivan kuin pajunetin välähdys väijytyksestä; mutta kumpikin puoli perääntyi, kun kaikki jälleen pimeni ympärillä.
"Ja te, mon capitaine[herra kapteeni] missä te olette ollut?" kysyi Esmond, kääntäen keskustelun pois tältä vaaralliselta alalta, johon ei kumpikaan halunnut kiintyä.
"Minä olen voinut olla Pekingissä", vastasi isä, "tai Paraguayssa — kukapa tietää missä? Nyt olen kapteeni von Holtz hänen korkeutensa vaaliruhtinaan palveluksessa ja olen tullut neuvottelemaan vankien vaihdosta Savoijin prinssin kanssa."
Hyvin tunnettua oli, että useat armeijamme upseereista olivat suopeamielisiä St. Germainissa oleskelevaa nuorta kuningasta kohtaan, jonka oikeus Englannin valtaistuimeen oli eittämätön. Moninverroin suurempi osa Englannin kansaa oli pitänyt parempana hänen nousuaan valtaistuimelle kuin mitättömän saksalaisen ruhtinaan valtiaaksi valitsemista, ruhtinaan, jonka julmuudesta, ahneudesta, talonpoikaisesta käytöksestä ja vastenmielisistä muukalaisista tavoista oli tuhansia juttuja liikkeellä. Meidän englantilaista ylpeyttämme loukkasi ajatus, että kurja yläsaksalainen herttua, jonka tulot eivät olleet kymmentä osaakaan useiden muinaiseen englantilaiseen aateliin kuuluvien ruhtinaiden tuloista, mies, joka ei osannut puhua sanaakaan kieltämme ja jonka me kernaasti kuvailimme jonkinlaiseksi saksalaiseksi talonpojaksi, joka söi traaniöljyä ja hapankaalia ja jolla oli seurue naikkosia jossain riihessä, tulisi hallitsemaan maailman ylpeintä ja hienostuneinta kansaa. Alistuisimmeko me, tuon suuren monarkian voittajat, sellaiseen halpaan hallitukseen? Mitäpä liikutti tuon hannoverilaisen protestanttisuus meitä? Olihan surullisen kuuluisaa (meille oli kerrottu ja meidät oli saatu uskomaan niin), että yhtä tämän protestanttisen sankarin tyttäristä kasvatettiin toistaiseksi ilman mitään uskontoa, jotta hänet voisi muovata luterilaiseksi tai roomalaiskatoliseksi aina sen mukaan, minkälaisen puolison hänen vanhempansa hänelle löytäisivät? Tällaisia juttuja (josta suuri osa oli perin ilkeitä ja solvaavia) leviteltiin sadoittain armeijan ruokapöydissä. Tuskin oli ainoatakaan vänrikkiä, joka ei olisi sellaisia kuullut tai ottanut niihin osaa; ja jokainen tiesi tai oli tietävinään, että itsellään ylipäälliköllä oli suhteita sukulaiseensa Berwickin herttuaan (Jumalankiitos, että englantilainen meidät löylyytti Almanzan luona) ja että hänen ylhäisyytensä oli mitä halukkain palauttamaan valtaan hyväntekijänsä kuningassuvun ja korvaamaan entisen kavalluksensa.