Henry Esmondin historia: Hänen itsensä kertomana

by William Makepeace Thackeray

Varmaa on ainakin, ettei yksikään herttuan armeijaan kuuluva upseeri menettänyt ylipäällikkönsä suosiota siksi, että oli ollut tai julistanut olevansa uskollinen maanpaossa olevalle kuningasperheelle. Kun Chevalier de St. George [Pyhän Yrjön ritari], joksi Englannin kuningas itseään nimitti, tuli ranskalaiseen kuningassukuun kuuluvien herttuain seurassa, liittyäkseen Vendômen johtamaan ranskalaiseen armeijaan, näkivät sadat meikäläiset hänet ja hurrasivat hänelle. Ja sanoimme kaikki, että hän oli isänsä kaltainen, isänsä, joka katsellessaan La Hoguen luona ranskalaisen ja meikäläisen laivaston välistä taistelua, oli syntymämaansa puolella taistelun ajan. Mutta Chevalier tiesi kuitenkin samoinkuin kaikki muutkin, että olivatpa sotajoukkomme ja heidän ylipäällikkönsä miten suopeamielisiä tahansa prinssille mieskohtaisesti, niin ei se vihollista vastaan käydessä tullut kysymykseen. Missä herra herttua vain kohtasikin ranskalaisen armeijan, siellä hän taisteli ja kukisti sen, kuten hän teki Oudenardessa, kaksi vuotta Ramillies'n jälkeen; siellä hänen ylhäisyytensä saavutti toisen suuren voittonsa ja jalo nuori prinssi, joka hyökkäsi urhoollisesti yhdessä loistavan Maison-du-Royn kanssa, lähetti sotatoimien tauottua onnittelijat voittajien luo.

Tässä taistelussa, jossa meidän puolellamme taisteleva nuori Hannoverin vaaliruhtinas osoitti suurta urhoollisuutta, kenraali Webb osoitti suurenmoista taitavuutta ja levollisuutta ja taisteli urheasti kuin tavallinen sotilas. Esmondin hyvä onni suosi häntä taaskin. Hän pääsi ilman mitään vammaa, vaikka enemmän kuin kolmasosa hänen rykmenttiään sai surmansa. Hänellä oli kunnia tulla taas suosiollisesti mainituksi päällikkönsä raportissa ja hänet koroitettiin majurin arvoon. Mutta tarpeetonta on puhua tämän taistelun kulusta, koska se on selostettu kaikissa lehdissä ja koska siitä on puhuttu kaikissa maamme kylissä. Palatkaamme siis kirjoittajan yksityisasioihin, joita hän nyt, vanhalla iällään ja kaukana sieltä, kertoo jälkeläisilleen. Ennen Oudenarden taistelua, sen jälkeen kuin Esmond oli sattumalta kohdannut kapteeni von Goltzin Brysselissä, jesuiittakapteeni ja Webbin jalkaväen kapteeni joutuivat yli vuoden ajan olemaan kovin paljon yhdessä. Esmondin ei tarvinnut nähdä vaivaa saadakseen selville (isä ei sitä häneltä salannutkaan, koska hän jo entisajoilta oli varma oppilaansa luotettavuudesta), että vankien välittäjä oli St. Germainista lähetetty asiamies, ja että hän toimitti perille tietoja meidän ja ranskalaisten leirissä olevien suurten henkilöiden välillä. "Minun toimeni", sanoi hän — "ilmoitan sen sinulle sekä siitä syystä, että luotan sinuun, kuin myöskin siksi, että terävät silmäsi ovat sen jo paljastaneet, — on olla välittäjänä Englannin kuninkaan ja hänen täällä olevien alamaistensa välillä, jotka ovat sotimassa Ranskan kuningasta vastaan. Mitä teihin ja ranskalaisiin tulee, niin eivät kaikki maailman jesuiitat yhteensä estä teitä tappelemasta: tapellaan vain, herrat; 'Pyhä Yrjänä Englantiin', sanon minä — ja sinä tiedät kuka niin sanoo, olipa hän missä tahansa."

Luulen, että isä Holt tavallaan halusi komeilla salaperäisyydellään, ja hän ilmestyi ja katosi leiristämme yhtä äkkiä kuin hän entisaikaan tapasi saapua ja kadota Castlewoodissa. Hänellä oli passeja molempia armeijoita varten ja hän tuntui tietävän (mutta epätarkasti, niinkuin kuului hyvän isän kaikkitietäväisyyteen) yhtä hyvin mitä tapahtui kummassakin leirissä. Eräänä päivänä hän toi Esmondille uutisia suuresta juhlasta, mikä vietettiin ranskalaisten leirissä, Monsieur de Rohanin illallisista. Kekkereissä oli pelattu ja soitettu viulua ja sitten oli tanssittu ja sitten oli ollut naamiohuvit: Kuningas meni sinne marski Villars'in omissa ajoneuvoissa. Eräänä toisena päivänä toi isä tiedon hänen majesteettinsa vilutaudista: kuningasta ei ollut taudinpuuska kohdannut enää kymmeneen päivään ja häntä voi sanoa terveeksi. Tähän aikaan kapteeni Holtz teki matkan Lontooseen, niin innostunut hän oli vankeja vaihtamaan. Tältä matkalta palattuaan hän alkoi tulla avomielisemmäksi Esmondille, ja koska he kohtasivat toisiaan usein, niin tilaisuuden sattuessa hän ilmaisi luottamustaan kertomalla ne asiat, jotka on tässä kaikki yhteen mittaan esitetty.

Syy tähän lisääntyneeseen luottamukseen oli tämä: saavuttuaan Lontooseen oli Esmondin tädin, leskivarakreivittären entinen rippi-isä vieraillut ladyn luona Chelseassa ja saanut häneltä siellä tietää, että kapteeni Esmond tunsi perheensä salaisuuden ja oli päättänyt, ettei koskaan saattaisi sitä julkisuuteen. Tämä tieto koroitti Esmondia vanhan opettajansa silmissä (niin suvaitsi Holt sanoa), ja hän ihaili Henryä suuresti tämän kieltäymyksen vuoksi.

"Castlewoodin perhe on tehnyt paljon enemmän minun hyväkseni kuin omani on koskaan tehnyt", virkkoi Esmond. "Antaisin elämäni heidän edestään. Miksi siis nurkuisin siitä ainoasta hyvästä, joka minulla on valta antaa heille." Hyvän isän silmät täyttyivät kyynelistä, kun hän kuuli tämän, vaikka selitys Esmondin mielestä olikin kovin yksinkertainen. Isä syleili Esmondia ja puhkesi monenmoisiin ihastuksen huutoihin. Hän sanoi Esmondilla olevan noble coeur[jalo sydän] ja että hän oli ylpeä tästä ja rakasti tätä oppilaanaan ja ystävänään. Nyt, enemmän kuin milloinkaan ennen, hän katui, että oli kadottanut oppilaansa ja että hänen oli ollut pakko jättää tämä niinä varhaisina vuosina, jolloin hänellä olisi voinut olla vaikutusta tähän ja jolloin hän olisi voinut saattaa tämän ainoan oikean kirkon yhteyteen, sen kirkon, johon isä kuului. Ja hän olisi kirjoittanut hänet jaloimpaan sotajoukkoon, niihin ihminen on koskaan liittyivät — hän tarkoitti omaa jesuiittaseuraansa, jonka jäseniin (kuten hän sanoi) kuuluu suurimmat sankarit, mitä maailma on koskaan tuntenut — sotureita, jotka ovat kyllin rohkeita uskaltamaan kaikki, kohtaamaan mitä vaikeuksia tahansa, kuolemaan minkä kuoleman tahansa, sotureita, jotka ovat saavuttaneet tuhannen kertaa loistavampia voittoja kuin suurinkaan sotapäällikkö, sotureita, jotka ovat nöyrästi polvistuneina tuoneet kansakuntia pyhän sotalippunsa, ristin juureen, sotureita, jotka ovat saavuttaneet kunniakehiä ja arvomerkkejä, verrattoman paljon kirkkaampia kuin ne, jotka annetaan kaikkein uljaimmillekaan maallisille voittajille — ikuisen valkeuden kruunuja ja istuimia taivaan ihanuuksissa.

Esmond oli kovin kiitollinen ystävänsä hyvistä mielipiteistä, vaikka hän ei voinutkaan yhtyä jesuiitta isän uskonkiihkoon. "Minäkin olen ajatellut tuota asiaa, hyvä isä", virkkoi hän, ja hän tarttui isän käteen, "ajatellut sen itsenäisesti, niinkuin kaikkien ihmisten tulee tehdä, ja koetan tehdä oikein ja omalla tavallani luotan taivaaseen yhtä hartaasti kuin te teette omallanne. Jos lapsena olisin saanut olla kuusi kuukautta kauemmin seurassanne, niin en olisi sen parempaa, halunnut. Itkin tyynyäni vasten Castlewoodissa, kun ajattelin teitä; ja minusta olisi voinut tulla veljeskuntanne jäsen, ja kukapa tietää", lisäsi Esmond hymyillen, "ehkä täysi pappi, jolla on viikset ja baijerilainen univormu."

"Poikani", virkkoi isä Holt punastuen, "uskonnon ja uskollisuuden palveluksessa ovat kaikki puvut sopivia."

"Niin kyllä", huomautti Esmond, "kaikki puvut ovat soveliaita, sanotte te; ja minä sanon siihen, että kaikki univormutkin ovat hyviä, sekä mustat että punaiset — sekä musta että valkoinen kokardi — sekä nauhakoristeinen hattu että joku leveälierinen, jonka alla on munkin tonsuuri. En voi uskoa, että P. Francis Xaver kulki viittansa päällä meren yli tai että hän herätti kuolleita; koetin kerran ja melkeinpä uskoinkin, mutta nyt en voi. Suokaa minun tehdä oikein ja omalla tavallani toivoa parasta."

Esmond halusi vaimentaa hyvän isän teologista puhetta ja onnistui siinä; ja isä huokasi oppilaansa voittamattoman tietämättömyyden tähden, mutta ei kuitenkaan lakannut hänestä pitämästä ja antoi hänelle kaiken luottamuksensa — toisin sanoen, hän antoi sen siinä määrin kuin pappi voi — enemmän kuin useimmat tekevät, sillä hän oli luonnostaan puhelias ja liiankin halukas puhumaan.

Holtin ystävyys antoi kapteeni Esmondille rohkeutta kysyä (mitä hän oli kauan halunnut tietää ja mitä ei kukaan voinut hänelle sanoa) muutamia seikkoja äitiraukastaan, jonka kuva usein oli kajastanut hänelle hänen unelmissaan ja jota hän ei koskaan ollut tuntenut. Hän kertoi Holtille ne seikat, jotka jo on selostettu tämän tarinan ensimmäisessä osassa — kertoi siitä lupauksesta, jonka oli antanut kuolevalle lordilleen ja tuon kuolevan ystävänsä tunnustuksesta — ja hän kehoitti Holtia kertomaan hänelle mitä tiesi siitä naisparasta, jonka luota hänet oli otettu.