"Isäsi", jatkoi mr. Holt, "oli antelias rahoihinsa nähden, kun hänellä sattui niitä olemaan; ja koska hän juuri sinä päivänä oli saanut jonkun summan sedältään, hän antoi kutojalle kymmenen kultarahaa kovin avokätisesti ja lupasi tälle lisäavustusta. Hän kirjoitti Pastoureaun nimen ja asunnon muistikirjaansa ja kun Pastoureau puolestaan tiedusteli hänen osoitettaan, ilmoitti hän, aina valmiina, olevansa kapteeni Thomas, ja osoitteensa olevan, New Lodge, Penzance, Cornwall. Hän ilmoitti viipyvänsä Lontoossa vain muutamia päiviä vaimonsa omaisuutta koskevien asiain vuoksi. Hän sanoi vaimoansa oikuttelijaksi, vaikka tämä muuten olikin hyväluontoinen nainen. Hän ilmoitti isänsä olevan Cornwallilaisen maalaisherran, jonka terveys oli kovin heikko ja jonka kuollessa hän toivoi saavansa sievoisen summan, jolloin hän lupasi avokätisesti palkita lapsensa ihailtavan hoitajan ja pitää huolen pojastaan. 'Ja jumaliste, sir', sanoi hän minulle, omituisella, nauravalla tavallaan, 'tilasin vähän juuri samanmallista brokaadia kuin se, jota miehellä oli mukanaan, ja lahjoitin sen vaimolleni aamupuvuksi, jotta hän voisi siinä puvussa ottaa vastaan vieraita, kun hän toipui lapsivuoteesta saatuaan pienen poikamme.'

"Sinun pieni eläkkeesi maksettiin varsin säännöllisesti; ja kun isästäsi tuli varakreivi Castlewood setänsä testamentin perusteella, sain minä toimekseni vaalia sinua ja minun kehoituksestani tuotiin sinut kotiin. Sinun kasvatusäitisi oli kuollut. Hänen isänsä tutustui erääseen naiseen ja nai tämän; uusi vaimo riiteli kovasti miehensä pojan kanssa. Tuo uskollinen sielu matkusti takaisin Brysseliin saadakseen olla lähellä sitä naista, jota hän rakasti, ja hän kuolikin muutamia kuukausia ennen äitiäsi. Tahdotko nähdä äitisi ristin luostarin hautausmaalla? Johtaja on minun entinen rippilapseni ja hän muistaa yhä sisar Marie Magdaleenaa suurella rakkaudella."

Esmond saapui tälle paikalle eräänä valoisana kevätiltana ja näki tuhansien ristien joukossa, joiden varjot päilyivät ruohopeitteisten hautojen yllä, sen, joka oli merkkinä hänen äitinsä leposijasta. Useat muut niistä ihmisraukoista, jotka siellä lepäsivät, olivat valinneet sen saman nimen, jolla suru oli hänet uudestaan ristinnyt, ja joka nimi tuntui vienosti vihjaavan heidän rakkautta ja surua täynnä oleviin vaiheisiinsa yksilöinä. Hän kuvitteli äitiään kyynelöiden polvistuneena pimeässä sen ristin juurelle, jonka alle hänen huolensa olivat haudatut. Esmond polvistui myöskin ja rukoili oman rukouksensa. Hän ei tuntenut yhtä suuressa määrin surua kuin hartautta (sillä hän ei muistanut ollenkaan äitiään), ja hän tunsi sääliä ajatellessaan niitä tuskia, joita tuon lempeän olennon oli täytynyt elinaikanaan kärsiä. Tälle ristille hän oli surunsa tuonut; tähän taivaalliseen ylkään hän oli vaihtanut puolison, joka oli häntä tavoitellut, sen petturin, joka oli hänet hyljännyt. Tuhansia sellaisia hautakumpuja oli hänen ympärillään ja lempeät tuhatkaunot kohosivat mullasta niille, ja kullakin haudalla oli ristinsä ja requiescat -kirjoituksensa. Eräs mustiinverhoutunut nunna oli polvistunut läheisyyteen erään uinuvan sisaren leposijan ääreen, ja vuode oli niin hiljan tehty, että kevät ei ollut vielä ehtinyt kutoa peitettä sille. Hautausmaan muurien takaa näkyi maailma ja elämä vilaukselta ja kaupungin tornit ja päädyt. Vastapäätä olevalta katolta lensi lintu ja laskeutui ensin eräälle ristille ja sitten ruohikolle sen juurelle: sieltä se pian lensi pois lehti suussaan. Sitten kuului luostarikirkosta lähellä olevien sisarten ylistyslaulu. Toiset olivat jo kauan sitten täyttäneet sen paikan, joka Maria Magdaleena-paralla kerran siellä oli; he polvistuivat nyt samassa penkissä ja kuulivat samoja hymnejä ja rukouksia, jotka olivat suoneet lohtua äitivainajan särjetylle sydämelle. Levätköön hän rauhassa — levätköön hän rauhassa; ja niin myös mekin, kun meidän taistelumme ja vaivamme ovat päättyneet! Mutta maa on Herran niinkuin taivaskin; me olemme Hänen omiaan sekä täällä että siellä. Minä taitoin pienen kukan hänen kummultaan ja suutelin sitä ja menin omille teilleni niinkuin lintu, joka juuri oli laskeutunut ristille viereeni, taas takaisin maailmaan. Kuoleman tyyni tyyssija, ikuisen rauhan syvänne, jota eivät myrskyt eivätkä vaivat tapaa! Minusta tuntui kuin ihmisestä, joka on kävellyt meren pohjalla ja kulkenut haaksirikkoisten luiden seassa.

XIV luku.

VUOSIEN 1707:N JA 1708:N SOTARETKET.

Koko sen jälkeisenä vuonna, jona Ramillies'n kunniakas taistelu taisteltiin, ei meidän armeijamme tehnyt yhtään tärkeätä liikettä kovin useiden upseeriemme mielipahaksi, he kun saivat olla toimettomina Flanderissa. Upseerit sanoivat, että hänen ylhäisyytensä ylipäällikkö oli saanut tarpeeksi sodasta ja halusi nyt vain rahaa sekä nauttia viidentuhannen punnan vuotuisesta eläkkeestään ja upeasta palatsistaan, jota par'aikaa rakennettiin Woodstockiin. Ja hänen ylhäisyydellään olikin tarpeeksi tointa tänä vuonna tapellessaan kotoisia vihamiehiänsä vastaan. Siellä alettiin kuiskailla, että herttuan tähti oli alenemassa ja että herttuatar menetti vaikutuksensa kuningattareen, joka soi kuninkaallista suosiotaan kuuluisalle mrs. Marshamille sekä mrs. Marshamin nöyrälle palvelijalle mr. Harleylle. Punoessaan juonia heidän juoniaan vastaan herttua kulutti suuren osan aikaansa. Mr. Harley saatiin pois virastostaan, niin pitkälle pääsi hänen ylhäisyytensä voittajana. Mutta hänen majesteettinsa oli, koska hänet oli vasten tahtoaan saatu vakuutetuksi, yhä siinä vakaumuksessa, jossa runoilija vakuuttaa ihmisten olevan kun heidät on vastahakoisesti saatu muuttamaan käsitystään, ja ennenpitkää mr. Harley sai tilaisuuden kostaa.

Sillä välin ei taistelu edistynyt ensinkään Marlborough'n urheitten luutnanttien mielen mukaan. Meillä ei ollut koko vuoden 1707 aikana, vaikka ranskalaiset olivat aivan nenämme edessä, minkäänlaista tappelua. Berwickin urhea herttua kukisti kokonaan armeijan Espanjassa Almanzan luona; ja me Webbin rykmenttiläiset, joita juuri tuo nuori herttua oli johtanut ennen isänsä virasta luopumista, olimme hieman ylpeitä ajatellessamme, että meidän everstimme juuri oli saavuttanut tämän voiton. "Luulenpa, että jos minä olisin ollut Galwayn paikalla ja jos minulla olisi ollut jalkaväkeni", virkkoi kenraalimme, "emme olisi laskeneet aseitamme edes vanhan everstimme edessä, kuten Galway teki." Ja Webbin upseerit vannoivat, että jos meillä olisi ollut Webb päällikkönä, niin ei meitä ainakaan olisi otettu vangiksi. Rakas vanha kenraalimme puhui varomattomasti itsestään ja muista; urhoollisempaa tai loisteliaampaa soturia kuin hän ii ollut koskaan elänyt; mutta hän toitotti kelvollista sotatorveaan melkein kovemmin kuin hänen asemassaan olevan päällikön sopi, ja vaikka hän olikin mahtava urho, heilutti hän sentään suurta miekkaansa ja riehui liian raivoisasti armeijan edessä.

Salaperäinen mr. Holtz lähti jollekin salaiselle retkelle vuoden 1708 alkupuoliskolla; hän oli kovin voittoisalla mielellä ja ilmoitti Esmondille, että jotain ihmeellistä oli juuri tapahtumaisillaan. Tämä salaisuus paljastui, kun ystäväni palasi armeijaan, olemukseltaan mitä surullisimpana ja masentuneimpana, ja ilmoitti että se suuri, jota hän oli tavoitellut, oli täydellisesti epäonnistunut. Hän oli todellakin ollut tuon kovaonnisen Chevalier de St. Georgen retkikunnan mukana, jonka Ranskan kuningas laivaston ja armeijan tukemana lähetti Dunkerquesta ja jonka tarkoituksena oli saartaa ja valloittaa Skotlanti. Mutta se kehno tuuli, joka aina vastusti kaikkia suunnitelmia, joihin prinssi ryhtyi, ehkäisi Chevalierin saartamasta Skotlantia, kuten tunnemme, ja puhalsi Monsieur von Holtz-paran taas leiriimme takaisin suunnittelemaan ja ennustelemaan ja vakoilemaan kuten tavallisesti. Chevalier (eli Englannin kuningas, jona muutamat meistä häntä pitivät) päätyi Dunkerquesta Ranskan armeijan luo suunnittelemaan hyökkäystä meitä vastaan. Burgundian herttualla oli tänä vuonna johto käsissään ja hänellä oli mukanaan Berryn herttua ja apunaan tässä taistelussa kuuluisa marski Vendôme sekä Matignonin herttua. Holtz, joka tiesi kaiken mitä tapahtui Flanderissa ja Ranskassa (ja varmaankin myös kummassakin Intiassa) selitti, että vuotena 1708 tultaisiin sotimaan enemmän kuin edellisenä vuonna ja että päälliköllämme oli syitä, jotka pitivät häntä sotatoimista poissa. Esmondin päällikkö, joka tunnettiin nurisijaksi ja suuren herttuan sisukkaaksi epäilijäksi, ja sadat muut upseerit hänen kanssaan, eivät empineet selittää, että nämä yksityissyyt tulivat herttualle Ranskan kuninkaan antamien kruunun rahojen muodossa ja että kuningas lahjoi päällikön estääkseen sotaa. Meidän riveissämme oli yllinkyllin miehiä, asiain tonkijoita, joita mr. Webb kuunteli liiankin halukkaasti; nämä tiesivät täsmälleen ne summat, jotka herttua sai ja miten paljon lankesi Cadoganin osalle ja mikä oli tarkalleen se summa, jonka tohtori Hare sai.

Ja se menestys, jolla ranskalaiset alkoivat vuoden 1708 taistelun, puolestaan vahvistaa näitä kavallustietoja, jotka olivat jokaisen huulilla. Kenraalimme antoi vihollisen kulkea meidän ja Ghentin kaupungin välille eikä tehnyt hyökkäystä vaikka sotajoukot olivat vastakkain neljänkymmenenkahdeksan tunnin ajan. Ghent valloitettiin ja samana päivänä Monsieur de la Mothe valtasi Bryggen, ja nämä kaksi suurta kaupunkia olivat joutuneet ranskalaisten käsiin heidän ampumatta laukaustakaan. Muutamia päiviä myöhemmin la Mothe hyökkäsi Plashendallin linnoitusta vastaan. Alettiin jo uskoa, että koko espanjalainen Flanderi ja Brabant joutuisivat ranskalaisille, kun prinssi Eugène saapui Moselista, ja silloin loppui tuo kaksimielinen temppuilu.

Savoijin prinssi merkitsi aina saapumisensa armeijaan pitämällä suuret juhlat (herttua pani toimeen juhlia vain harvoin ja ne olivat köyhiä). Muistan kenraalimme palanneen tältä päivälliseltä kahden ylipäällikön seurassa; hänen päänsä oli silloin hiukan viinin samentama, jota juomaa itävaltalainen päällikkö antoi paljon avokätisemmin kuin englantilainen. "Nyt", sanoi kenraali iskien nyrkkinsä kiroten pöytään, "on hänen pakko taistella, ja kun hänet siihen pakotetaan, niin, hitto soi, ei kukaan mies Euroopassa voi pitää puoliaan Jack Churchillia vastaan." Viikon kuluttua oli Oudenarden taistelu taisteltu, ja silloin, vihasivatpa he toisiaan miten paljon tahansa, Esmondin kenraalin ja ylipäällikön oli pakko ihailla toisiaan, niin loistava oli kummankin urhoollisuus sinä päivänä.