Henry Esmondin historia: Hänen itsensä kertomana

by William Makepeace Thackeray

Brigaadi, jota kenraalimajuri Webb johti, sai niin kovia iskuja, että ne vetivät vertoja kaikille, joita siinä taistelussa annettiin, taistelussa, jossa mr. Esmondilla oli kunnia palvella komppanian päällikkönä omassa rykmentissään ja oman päällikkönsä kenraalimajurin johdon alaisena. Ja hänen hyvä onnensa soi hänen johtaa rykmentin taistelusta sen päällikkönä, koska neljä vanhempaa, häntä ylempää upseeria oli kuollut suunnattomassa teurastuksessa, joka sinä päivänä tapahtui. Minusta on mieluisaa ajatella, että Jack Haythorn, joka ivaili minua äpäräksi ja Webbin loiseksi, niinkuin häntä huvitti sanoa, kätteli minua sydämellisesti ennenkuin taistelu alkoi. Kolme päivää sitä ennen Brace-parka, everstiluutnanttimme, oli saanut kuulla vanhemman veljensä kuolleen ja itse perineensä paroonin arvon Norfolkissa sekä neljäntuhannen punnan vuotuiset tulot.

Kohtalo, joka oli säilyttänyt häntä vioittumattomana kymmenissä taisteluissa, riisti hänet juuri silloin kuin maailma olisi ollut elämisen arvoinen, ja hän meni sinä päivänä taisteluun vakuuttaen tietävänsä, että onni oli kääntyvä häntä vastaan. Majuri oli juuri liittynyt rykmenttiimme — hän oli lordi Marlborough'n miehiä ja lähetettiin joukkoomme meidän upseeriemme mielipahaksi, vakoilemaan meitä kuten sanottiin. En tiedä oliko se totta enkä myöskään, kuka vei meidän pöytälavertelumme päämajaan, mutta Webbin rykmentin samoinkuin sen päällikönkin tiedettiin olevan ylipäällikön mustassa kirjassa. "Ja kun ei hän uskaltanut musertaa sitä kotona", vanha urhea päällikkömme tapasi sanoa, "niin hän oli päättänyt hävittää sen vihollisen avulla"; siten pantiin siis majuri Proudfood-parka vaaralliseen virkaan.

Esmondin rakas varakreivi, joka palveli herttuan adjutanttina, sai haavan ja kunniamaininnan Gazettessa, ja kenraali mainitsi myös kapteeni Esmondin, suosikkinsa, nimen ylennystä varten tiedonannossaan. Esmondin sydän alkoi tykyttää, kun hän ajatteli, että eräät silmät kotona, maailman kirkkain silmäpari, saattaisi lukea sen sivun, jolla hänen vaatimattomia palveluksiaan selostettiin. Mutta Esmond oli päättänyt pysyä jyrkästi poissa niiden vaaralliselta vaikutukselta ja antaisi ajan ja poissaolon voittaa sen intohimon, joka hänessä yhä piili. Kun hän oli poissa Beatrixin luota ei se vaivannut häntä, mutta Esmond oli varma siitä, että jos hän palaisi kotiin, puhkeaisi hänen kuumeensa uudestaan, ja hän karttoi Walcotea kuten Lincolnshiren mies karttaa suomailleen menoa, missä hän tietää vilutaudin itseään odottavan.

Meidän, jotka sotaväessä kuuluimme englantilaiseen puolueeseen ja jotka olimme taipuvaisia ivailemaan kaikkea, mikä tuli Hannoverista, ja pitämään vain hiukan tolvanoita ja villi-ihmisiä parempina vaaliruhtinaan hovia ja perhettä, oli kuitenkin pakko myöntää, että nuori vaaliruhtinas Oudenarden päivänä, vaikka hän silloin oli ensimmäisellä sotaretkellään, osoitti tottuneen soturin voimaa ja rohkeutta. Tässä tilaisuudessa oli vaaliruhtinaalla parempi onni kuin Englannin kuninkaalla, joka serkkuineen oli vihollisen leirissä. Hänen oli pakko paeta heidän kanssaan tuon päivän päättyessä häpeään. Vaikka heillä oli maailman täydellisimmät sotapäälliköt edessään ja omalla puolellaan ihailtava ylipäällikkö, näkivät he hyväksi hyljätä neuvot ja ryhtyä ottelemaan päällikköjemme kanssa, ja tämä ottelu päättynyt heidän sotaväkensä perinpohjaiseen tuhoon, ellei olisi ollut Vendômen herttuan suurta taitoa ja urhoollisuutta. Hän korvasi, mikäli urheus ja äly voivat, ne onnettomuudet, jotka olivat johtuneet hänen sukulaistensa, kuningassuvun laillisten prinssien, kalastelemisesta ja hullutuksista.

"Jos Berwickin herttua vain olisi ollut armeijassa, olisi päivän kohtalo ollut peräti toinen", muuta ei mr. von Holtz-parka voinut sanoa. "Ja silloinpa olisit saanut nähdä, että Almanzan sankari kykenee mittelemään miekkoja Blenheimin voittajan kanssa."

Vankien vaihtoa koskeva asia pitkittyi aina, ja se oli ainakin se näennäinen asia, joka piti mr. Holtzia alati liikkeessä ranskalaisten ja liittoutuneiden rintaman välillä, vakuutan, että hänet kerran oli vähällä vakoojana hirtättää kenraalimajuri Wayne, mutta silloin ylipäällikön erikoismääräys vapautti hänet ja lähetytti päämajaan. Hän tuli ja meni, ja missä ikänä hän oli, niin häntä suosi aina jokin korkea vaikkakin salainen suojelija. Hän toimitti lähetinvirkaa Berwickin herttuan ja tämän sedän, meidän herttuamme välillä. Hän näytti tuntevan yhtä hyvin mitä tapahtui prinssin leirissä kuin meidän leirissämmekin. Hän toimitti Englannin kuninkaan onnittelut muutamille upseereistamme, ja muiden ohella saivat Webbin rykmentin herrat sen kunnianosoituksen urheutensa johdosta tuona suurena päivänä. Ja Wynendaelin taistelun jälkeen, kun kenraalimme oli kiihdyksissä ylipäällikön laiminlyönnistä, ilmoitti isä tietävänsä, miten Ranskan armeijan päälliköt suhtautuivat tuohon sotatoimeen, ja että se saavutus, mikä Wynendaelin metsän edustalla voitettiin, oli tie, jota myöten liittoutuneet valloittivat Lillen.

"Ah!" virkkoi Holtz (ja muutamat olivat kovin halukkaita kuuntelemaan häntä), "jos vain kuningas saisi omansa, niin miten muuttuisikaan asiain meno. Hänen majesteettinsa maanpaollakin on se etu, että hän kykenee puolueettomasti arvostelemaan Englantia ja pätevästi arvioimaan kaikki huomattavat miehet. Hänen sisarensa on aina yhden tai toisen ahneen suosikin johdettavana, suosikin, jonka silmillä hän näkee ja jonka imartelulle tai palvelijoille hän uhraa kaikki. Luuletko, että hänen majesteettinsa kuningas, joka tuntee Englannin niin hyvin, löisi laimin sellaisen miehen kuin kenraali Webbin? Webbin tulisi olla ylähuoneessa lordi Lydiardina. Vihollinen ja koko Eurooppa tuntevat hänen ansionsa; juuri tuota mainetta eivät muutamat suuruudet, jotka vihaavat kaikkea tasa-arvoisuutta ja riippumattomuutta, voi milloinkaan antaa anteeksi." Tarkoitus oli, että nämä keskustelut toimitettaisiin mr. Webbin tietoon. Hän ottikin ne kovin iloisena vastaan, sillä vaikka hänen palveluksensa olivatkin suuriarvoiset, niin ei kukaan voinut arvioida niitä suuremmiksi kuin John Richmond Webb itse. Ja koska eripuraisuus hänen ja Marlborough'n välillä oli silmiinpistävä, alkoivat herttuan vihamiehet sekä sotaväessä että kotona imarrella Webbiä ja yllyttää häntä kaikkivoipaa ja vallitsevaa ylipäällikköä vastaan. Ja pian Oudenarden voiton jälkeen tarjoutui kenraali Webbille kunniakas tilaisuus, jota tuo urhea soturi ei lyönyt laimin ja jonka avulla hänellä oli tilaisuus lisätä suunnattomasti mainettaan kotimaassa.

Oudenarden taistelun jälkeen, ja kuten sanottiin, vasten Marlborough'n neuvoja, Savoijin prinssi asettui Lillen, ranskalaisen Flanderin pääkaupungin edustalle, ja alkoi sitä piirittää. Tämä piiritys on aikamme kuuluisin, melkeinpä yhtä kuuluisa kuin itse Troijan piiritys, uroteoista, joita sekä hyökkääjät että puolustajat tekivät. Savoijin prinssin viha Ranskan kuningasta kohtaan oli raivoisaa persoonallista vihaa. Se oli aivan erilaista kuin suuren englantilaisen päällikkömme tyyni viha; häntä ei kiihdyttänyt sotaottelu enemmän kuin biljardipeli ja hän syöksyi eteenpäin ratsuosastojensa kanssa ja työnsi punaiset pataljoonansa joka paikkaan yhtä tyynesti kuin hän olisi tehnyt lyönnin biljardipelissä tai karambolagin biljardipalloilla. Kun leikki loppui (ja hän pelasi sen niin, että hän saattoi olla varma voitosta) ei pienintäkään kaunaa vastapuoluetta kohtaan jäänyt kytemään tämän täydellisen taktiikkamestarin rintaan. Mutta sensijaan oli Savoijin prinssin ja ranskalaisten välillä guerre à mort[vimmattu taistelu]. Kun prinssi jollakin suunnalla työnnettiin pois, kuten hänelle viime vuonna tehtiin Toulonissa, teki hän taas uuden hyökkäyksen johonkin toiseen ranskalaiseen varustukseen syösten siihen sammumattoman raivonsa. Kun prinssi saapui armeijaamme, syttyivät sodan kytevät liekit ilmituleen ja alkoivat loimuten palaa. Kylmäkiskoiset alankomaiset liittolaisemme pantiin hyökkäämään nopeassa tahdissa — tyyni päällikkömme pakotettiin toimintaan. Jo prinssi yksinään oli kokonainen armeija ranskalaisia vastaan; hänen suunnattoman, sammumattoman vihansa voima tarttui satoihin tuhansiin miehiin. Keisarin kenraali kosti verisesti sen ylenkatseen, jolla Ranskan kuningas oli kohdellut tuota tulista pikkuista Savoijin apottia. Sen ohella, että Eugene itse oli uljas ja kuuluisa ja yli kaikkien rohkea ja horjumaton ja kykeni kilvoittelemaan melkein parhaimpienkin kanssa niistä kuuluisista sotureista, jotka olivat Ranskan kuninkaan sotavoimien johtajina, hänellä oli ase, jonka vertaista ei Ranskassa voitu löytää sen jälkeen kuin Sasbachin kanuunankuula kaatoi jalon Turennen. Prinssi kykeni heittämään Marlborough'n ranskalaisia vastaan ja musertamaan ne aivankuin vuorella, jonka alle heidän vahvimpain päällikköjensä kaiken yhteenkootun voiman täytyi musertua.

Englantilainen herttua ei ottanut paljon osaa Lillen suureen piiritykseen, jota kaupunkia keisarin päällikkö ahdisti koko voimallaan ja ripeydellään, muuten kuin suojaamalla piirittäjäin rintamat Burgundin herttuan armeijalta. Tämän ja keisarillisten välillä oli herttuamme asema. Kerran, kun prinssi Eugene oli haavoittunut, asettui herttuamme hänen ylhäisyytensä paikalle juoksuhautoihin, mutta piirittäjinä toimivat keisarilliset emmekä me. Eräs Webbin ja Rantzaun johtama osasto lähetettiin Artois'hin ja Picardie'hin tekemään kaikkein surullisinta ja hirveintä palvelusta, mitä mr. Esmond sotaisen elämänsä aikana joutui näkemään. Puolustajilta jääneiden alueiden onnettomista kaupungeista oli nuoret miehet riistetty ranskalaiseen armeijaan, jonka väkeä tyydyttämätön sota vuosi vuodelta nieli; ne olivat jääneet, meidän armoillemme, ja meille oli annettu käsky olla armoa osoittamatta. Me tapasimme paikkoja, joissa oli varusväkenä invaliideja, lapsia ja naisia. Vaikka he olivat köyhiä, joiksi tämän onnettoman sodan kustannukset olivat heidät saattaneet, oli meidän toimeksemme annettu ryöstää näiltä nälkään nääntymäisillään olevilta raukoilta — riistää ruoka heidän aitoistaan ja repiä ryysyt heidän yltään. Meidät oli lähetetty ryöstö- ja murharetkelle; meidän sotamiehemme tekivät tekoja, joita ajatellessaan kelpo mies punastuu. Palatessamme toimme paljon rahaa ja muonatavaroita herttuan leiriin; meitä ei ollut kukaan vastustanut, mutta kuka uskaltaa kertoa siitä, minkälaisen murhaamisen ja väkivaltaisuuden, raa'an julmuuden, häväistyksen ja solvausten avulla tuo halpamainen saalis oli ryöstetty sodan viattomilta ja onnettomilta uhreilta?

Liittolaisvallat eivät olleet sillä aikaa paljon edistyneet, vaikka sotatoimia Lillen edustalla oli johdettu urhoollisesti, ja kun me palasimme Marlborough'n herttuan leiriin, niin sanottiin, ettei piiritystä milloinkaan voitu saattaa tyydyttävään tulokseen ja että Savoijin prinssin oli pakko luopua siitä. Lordi Marlborough ilmoitti peittelemättä tämän mielipahakseen. Ne, jotka häntä epäilivät, ja mr. Esmond myöntää itse kuuluneensa niihin, vihjasivat siihen, että herttualla oli omat syynsä siihen, ettei Lilleä saanut valloittaa ja että hän oli saanut siitä palkkion Ranskan kuninkaalta. Jos asia oli niin — ja niin minä uskon — niin kenraali Webbillä oli nyt huomattava tilaisuus tyydyttää vihaansa ylipäällikköä kohtaan — tilaisuus tehdä tyhjäksi se häpeällinen ahneus, joka oli kuuluisan herttuan huonoimpia ja huomattavimpia ominaisuuksia, ja samalla osoittaa omaa täydellistä taitoaan sotapäällikkönä. Ja kun harkitsen, että herttualle todella tarjottiin muutamia miljoonia kruunuja, jos Lillen piirityksestä luovuttaisiin, että keisarillinen armeija sen edustalla oli ilman ruoka- ja ampumatarpeita ja sen olisi täytynyt siirtyä pois, ellei se olisi saanut muonavarastoja, että retkikunnan saapuminen, jonka tarkoituksena oli avustaa piiritystä, oli tarkalleen ranskalaisten tiedossa, ja että se sotavoima, joka suojasi sen saapumista, oli häpeällisen kykenemätön vastarintaan ja ainakin kuusi kertaa heikompi kreivi de la Mothen armeijaa, joka oli lähetetty sieppaamaan apuretkikuntaa, ja kun on varmaa, että Berwickin herttua, de la Mothen ylipäällikkö, oli keskeytymättömässä kirjevaihdossa setänsä, englantilaisen ylipäällikön kanssa — niin uskon totisesti, että lordi Marlborough'n tarkoituksena oli ehkäistä muonavarojen, joita Savoijin prinssi välttämättömästi tarvitsi, koskaan saapumasta hänen korkeutensa luo ja että herttuan tarkoituksena oli uhrata se pieni armeija, jonka piti suojata tätä retkikuntaa, ja kavaltaa se, niinkuin hän oli kavaltanut Tollemachen Brestin luona — niinkuin hän oli pettänyt kaikki ystävät, mitä hänellä oli ollut — edistääkseen omia ahneita ja kunnianhimoisia suunnitelmiaan. Ellei sitä ihmeellistä voittoa olisi ollut, voittoa, jonka Esmondin kenraali saavutti kuusi tai seitsemän kertaa omaa joukkoaan suuremmasta armeijasta, olisi Lillen piiritys ollut jätettävä; ja tulee muistaa, että urhoollista pientä armeijaamme johti kenraali, jota Marlborough vihasi, ja että tämä tunsi raivoa voittajaa kohtaan ja koetti myöhemmin mitä häikäilemättömimmällä ja häpeämättömimmällä vääryydellä riistää häneltä hänen voittonsa ansion.