"No mitä se olisi, sir?" kysäisi joku.
"Minä ottaisin mieluummin neljännestunnin Jack Churchillin seurassa sievällä vihreällä tasangolla ja vain miekkaparin paitojemme välille —"
"Sir!" keskeytti joku.
"Sanokaa hänelle se! Tiedän, että aiotte juuri sitä. Tiedän että kaikki ne jutut, jotka kaikkien yliupseerien suusta livahtavat, toimitetaan hänen tietoonsa. En sano, ettei hän olisi urhoollinen. Tulimmainen vie, hän on ihan tarpeeksi urhoollinen; mutta me varromme Gazettea, herrat. Eläköön kuningatar! Kuningatar tekee meille oikeutta."
Emme saaneet Gazettea ennenkuin kuukauden perästä, jolloin kenraalillani ja hänen upseereillaan oli kunnia syödä päivällistä prinssi Eugenen seurassa Lillessä — hänen korkeutensa suvaitsi sanoa, että me olimme tuoneet ruokavarat ja että meidän siis tuli ottaa osaa kemuihin. Ne olivat suuret kemut. Marlborough'n herttua istui hänen korkeutensa oikealla puolella ja hänen vasemmalla puolellaan marski de Boufflers, joka niin urhoollisesti oli puolustanut tuota kaupunkia. Kummankin armeijan ylimmät upseerit olivat saapuvilla. Ja voin vakuuttaa, että Esmondin kenraali oli suurenmoinen sinä päivänä. Hänen kookas, jalo olemuksensa ja miehekäs kauneutensa tekivät hänet joka paikassa huomatuksi. Hän kantoi ensimmäistä kertaa Jalomielisyyden ritarimerkkiä, jonka Preussin kuningas oli lähettänyt hänelle hänen voittonsa johdosta. Hänen korkeutensa Savoijin prinssi ehdotti maljan Wynendaelin voittajalle. Herttua joi sen hieman väkinäisesti hymyillen. Adjutantit olivat saapuvilla; ja Henry Esmond ja hänen rakas nuori lordinsa olivat yhdessä, niinkuin he koettivat aina olla kun velvollisuudet sen sallivat. He istuivat sitä pöytää vastapäätä, jonka ääressä kenraalit olivat, ja voivat nähdä kaiken mitä tapahtui varsin hyvin. Frank nauroi herttuan synkkää naamaa: Wynendaelin asia ja ylipäällikön käytös Webbiä kohtaan oli ollut koko armeijan keskustelun aiheena. Kun Savoijin prinssi puhui ja ehdotti maljan: "Le vainqueur de Wynendael, son armée et sa victoire", ja lisäsi, "qui nous font diner à Lille aujourd'huy" [Vynendaelin voittaja, hänen armeijansa ja voittonsa, joiden ansiota on, että saamme tänään syödä päivällistä Lillessä], kajahti äänekäs hurraa läpi salin; sillä mr. Webbin urhoollisuus, jalomielisyys ja vieläpä hänen luonteensa heikkoudetkin tekivät hänet armeijassa rakastetuksi.
"Kuin Hektor sorja, kuin Paris uljas!" kuiskasi Frank Castlewood. "Venus, vanhahko Venus-rouva, ei voisi kieltää häneltä omenaa. Seisaallesi, Henry! Katso, me juomme Wynendaelin armeijan maljan. Ramillies ei ole mitään sen rinnalla. Hurraa, hurraa!"
Juri tällä hetkellä, sitten kun kenraalimme oli vastannut, joku toi saliin kappaleen englantilaista Gazette -lehteä ja kuljetti sitä kädestä käteen ympäri pöytää. Upseerit olivat varsin halukkaita sitä lukemaan; äidit ja sisaret kotona ovat varmaankin tunteneet sydäntään kouristavan lukiessaan sitä. Tuskin ilmestyi kuuden vuoden aikana ainoatakaan Gazetten numeroa, joka ei olisi kertonut jostain sankarikuolemasta tai loistavasta urotyöstä.
"Tässä se on: Wynendaelin taistelu, — tässä on teistä, kenraali", sanoi Frank, siepaten käteensä tuon pienen, tahraisen lehden, jonka lukemisesta soturit niin paljon pitävät, ja Frank hypähti meidän penkkimme yli ja meni sinne missä istui kenraali Webb, joka tunsi hänet ja oli monta monituista kertaa nähnyt pöytänsä ääressä hänen hymyilevät, sievät kasvonsa, joista piti jokainen, joka ne näki. Kenraalit suurine peruukkeineen tekivät hänelle tietä. Frank ojensi lehden kenraali Dolman jäykän takin yli vastapäätä istuvalle kenraalillemme.
Hän palasi hypellen ja punastellen tekoaan. "Ajattelin, että hän pitäisi siitä, Henry", kuiskasi nuorukainen. "Eikö minustakin ollut hauskaa lukea nimeni Ramillies'n jälkeen London Gazetessa. — Varakreivi Castlewood, joka palvelee vapaaehtoisena, — mutta varjele, mitä tuolla tapahtuu?"
Mr. Webb, joka luki Gazettea, näytti kovin omituiselta. Hän heitti lehden pöydälle ja syöksähti seisaalleen ja alkoi puhua: "Suvaitsisiko teidän ylhäisyytenne?"