"Minä ajattelin, että jollei toivoni perillisestä täyttyisi, — minulla ei ollut mitään syytä rakastaa miestäsi, kultaseni, sillä hän oli hyljännyt minut mitä häpeällisimmällä tavalla — niin tulee kyllä sopiva aika, jolloin voi julistaa kutojan pienen pojan oikeaksi perilliseksi. Mutta minut kuljetettiin vankilaan, jossa miehesi oli niin ystävällinen minulle — hän kehoitti kaikkia ystäviään toimimaan vapauteni hyväksi ja käytti koko vaikutusvaltansa puolestani — että minä lepyin, kun vielä rippi-isänikin neuvoi minua pysymään vaiteliaana ja selitti, että kuninkaan asialle oli eduksi, että perheemme arvonimi jäi sinun miehellesi, varakreivivainajalle, se kun sai hänet aina uskollisena ajamaan kuninkaan asiaa. Ja se onkin totta, sillä vuotta ennen miehesi kuolemaa, kun hän aikoi ottaa paikan Oranian prinssin hallituksessa, mr. Holt meni hänen luokseen ja kertoi hänelle millä kannalla asiat olivat sekä kehoitti häntä kokoamaan suuren summan rahaa hänen majesteetilleen ja kiinnitti hänet oikean asian puolelle niin täydellisesti, että olimme varmoja hänen tuestaan, jos koska tahansa ajateltaisiin viisaaksi hyökätä vallananastajan kimppuun. Sitten tuli hänen äkillinen kuolemansa ja me aioimme paljastaa totuuden. Mutta katsottiin kuninkaan asialle parhaaksi, että arvonimi vielä jäisi nuoremmalle sukuhaaralle; eikä olekaan minkäänlaista uhria, jota ei Castlewood tekisi sen asian puolesta, kultaseni.
"Eversti Esmond puolestaan tiesi jo kyllä totuuden. Ja sitten, Harry", virkkoi emäntäni, "hän kertoi minulle sen, mitä oli tapahtunut rakkaan lordini kuolinvuoteella. Hän ei halua tuota arvonimeä, vaikka se hänelle kuuluu. Mutta omaatuntoani rauhoittaa, kun sinä tiedät totuuden, kultaseni. Onhan sinun poikasi laillinen varakreivi Castlewood, niin kauan kuin ei hänen serkkunsa vaadi häneltä arvoaan."
Tällainen oli leskivarakreivittären tunnustus. Lady Castlewood kertoi tuomiorovasti Atterburynkin tienneen sen — ja sen Esmond hyvin tietääkin; tuomiorovasti oli se pappi, jonka lordivainaja oli noudattanut kuolinvuoteelleen, — ja kun lady Castlewood heti olisi kirjoittanut pojalleen ja selittänyt tälle totuuden, tuomiorovasti neuvoi häntä ensin kirjoittamaan eversti Esmondille — asia tuli alistaa Esmondin ratkaistavaksi ja siihen ratkaisuun oli koko perheen tyytyminen.
"Ja epäileekö rakas ladyni mikä se on?" kysäisi eversti.
"Perheemme päämiehestä se riippuu, sinusta, Harry."
"Se ratkaistiin kaksitoista vuotta sitten rakkaan lordini vuoteen ääressä", virkkoi eversti Esmond. "Lasten ei tule tietää mitään tästä. Frankin ja hänen perillistensä tulee kantaa meidän nimeämme. Se onkin hänen oikeudenmukaisesti. Minulla ei ole mitään todistusta isäni ja äitini avioliitosta, mutta lordi-parka kertoi kuolinvuoteellaan minulle, että isä Holt oli tuonut sellaisen todistuksen Castlewoodiin. Minä en halunnut sitä hakea ulkomailla ollessani. Menin katsomaan poloisen äitini hautaa hänen luostariinsa. Mitäpä se enää hänelle merkitsee? Pelkän minun vakuutukseni perustuksella ei mikään tuomioistuin maan päällä riistäisi herra varakreiviltä hänen arvoaan minun hyväkseni. Minä olen perheen päämies, rakas lady; mutta Frank olkoon yhä varakreivi Castlewood. Ja mieluimmin kuin ahdistelen häntä, rupean vaikka munkiksi tahi katoan Amerikkaan."
Kun hän näin puhui armaalle emännälleen, jonka puolesta hän mielellään olisi antanut elämänsäkin ja milloin tahansa uhrannut kaikkensa, lankesi tuo hellä olento polvilleen hänen eteensä ylivoimaisen rakkauden ja kiitollisuuden valtaamana; Esmond heltyi kokonaan, ja hänen sydämensä paisui ylpeydestä ja kiitollisuudesta, kun hän ajatteli, että Jumala oli antanut hänelle voimaa osoittaa rakkauttaan ladyä kohtaan ja todistaa sen jollain pienellä uhrilla. Ihanin voima, mikä ihmiselle on annettu, on totisesti se, että hän voi antaa jotain tahi tehdä onnelliseksi ne, joita rakastaa. Ja voisiko mitään rikkautta ja arvonimeä tahi kunnianhimon ja turhamaisuuden täyttymistä verrata siihen iloon, jota hän tunsi kyetessään osoittamaan hiukan ystävällisyyttä parhaimmille ja armaimmille ystävilleen?
"Rakas pyhimys", virkkoi hän, "te puhtahin olento, jolla on ollut niin paljon kärsimyksiä ja joka olette siunannut yksinäistä orpopoloista sellaisella rakkauden aarteella! Minun tulisi polvistua eikä teidän, minun tulee olla kiitollinen siitä, että voin tehdä teidät onnellisiksi. Onko minun elämälläni muuta tarkoitusta? Kiitetty olkoon Jumala siitä, että voin teitä palvella! Luuletteko koko maailmassa olevan mitään iloa, jota voisi verratakaan siihen?"
"Anna minun olla", sanoi lady haltioissaan Esmondille, joka aikoi nostaa hänet maasta. "Anna minun polvistua — ja — ja — jumaloida sinua."
Kaikki asiat, joita Esmond ajoi, ratkaistiin tietenkin empimättä hänen edukseen sellaisen puolueellisen tuomarin edessä, jommoinen Esmondin rakas emäntä myönsi olevansa; niinpä saattoikin hän vaikeuksitta ilmoittaa ladylle tuotavakseen annetut uutiset hänen poikansa avioliitosta ulkomaalaisen naisen kanssa, siitä huolimatta että tämä nainen oli katolilainen. Lady Castlewoodia ei milloinkaan saatu ajattelemaan niin huonoa siitä uskonnosta kuin muutamat muut englantilaiset siitä ajattelivat; hän oli sitä mieltä, että meidän kirkkomme eittämättömästi oli lähtenyt roomalaiskatolisesta kirkosta ja että roomalaiskatolinen kirkko oli yksi päärungoista, johon auttamattomasti oli paljon erehdyksiä ympätty (hän oli naiseksi tavattoman perehtynyt tämänlaiseen väittelyyn, sillä tyttönä ollessaan hän oli toiminut isänsä tuomiorovastivainajan kirjurina ja kirjoittanut useita tuomiorovastin saarnoja tämän sanelun jälkeen). Ja jos Frank oli nähnyt parhaaksi naida naisen, joka kuului etelä-eurooppalaiseen uskontoon — lady nimitti siten roomalaiskatolista oppia, — niin se ei häntä mitenkään estänyt ottamasta tätä miniäkseen; niinpä hän kirjoitti uudelle tyttärelleen kovin soman ja liikuttavan kirjeen (niin ajatteli Esmond, joka tutustui sen sisältöön ennen lähettämistä), jossa ainoa, mikä vivahti moitteeseen, oli lempeä vastalause siitä, ettei hänen poikansa ollut kirjoittanut hänelle itselleen ja pyytänyt rakastavan äidin siunausta aikomaansa askeleeseen. "Castlewood tietää varsin hyvin", hän kirjoitti pojalleen, "ettei hän ole milloinkaan kieltänyt tältä mitään, minkä antaminen on ollut hänen vallassaan; mitenkä hän siis vastustaisi avioliittoa, joka, kuten lady uskoi, oli luova tämän onnen ja pitävä tämän poissa hullutuksista, jotka olivat häntä kovin huolestuttaneet." Ja lady kehoitti poikaansa pian tulemaan Englantiin ja asettumaan asumaan omalle sukutilalleen Castlewoodiin ("se on hänen sukutilansa", virkkoi lady eversti Esmondille, "mutta hänen talonsa se on vain niin kauan kuin sinun pitkämielisyyttäsi kestää") ja ottamaan huostaansa ladyn tilit tiluksienhoidosta lordin kymmenvuotisen alaikäisyyden aikana. Huolellisuudella ja säästäväisyydellä oli lady saanut tilan asiat paremmalle kannalle kuin ne koskaan olivat olleet parlamentin sotien jälkeen, ja mylord oli nyt sievoisten pikku tulojen herra; nyt eivät velat niitä nielleet, niinkuin hänen isänsä aikana, jolloin kaikki oli häviön partaalla. "Pelastaessani poikani omaisuutta", virkkoi lady, "luulen menettäneeni suuren osan vaikutusvaltaani häneen." Ja niin olikin; hänen armonsa tytär valitteli äidin tekevän kaiken Frankin, eikä mitään hänen hyväkseen; myöskin Frank itse oli tyytymätön siihen vaatimattomuuteen ja yksinkertaisuuteen, jossa lady Walcotessa eli; siellä Frank oli kasvatettu enemmän köyhän papinpojan lailla kuin aatelismiehen, jonka tuli maailmassa herättää huomiota. Varmaankin juuri tämä erehdys hänen varhaisessa kasvatuksessaan teki hänet niin huvin haluiseksi sitten kun hän saattoi menetellä mielensä mukaan; hän ei ole ensimmäinen nuorukainen, jonka naisten liian hellä huolenpito on pilannut. Mikään kehitys ei ole lapsille, olivatpa ne suuria tai pieniä, hyödyllisempää kuin heitä joka arvossa tahi ominaisuuksissa etevämpien seura; sellaisessa seurassa heistä katoaa kokonaan tuo pöyhkeilevä luulo omasta tärkeydestään, luulo, minkä kodin helmassa oleskelevat ihmiset tavallisesti saavat.