Kun tuhlari lähettää luettelon veloistaan ystävilleen, niin ei hän milloinkaan ilmoita kaikkea; vaan varmastikin tuo lurjus salaa jonkun tavattoman huikean laskun, jota hän ei uskalla tunnustaa. Samoin oli myös Frank-poloisellakin kovin raskas uutinen ilmoitettavana äidilleen, uutinen, jota hän ei uskaltanut esittää ensimmäisessä tunnustuksessaan. Esmondilla oli erinäisiä aavistuksia, kun hän sai Frankin kirjeen ja kuuli, kenen käsiin poika oli langennut, mutta nämä aavistukset hän joka tapauksessa salasi, sillä hän ei halunnut vaivata emäntäänsä huolilla, mitkä saattoivat olla aiheettomia.
Mutta ensimmäinen Brysselistä tuleva posti Frankin saatua äitinsä kirjeen toi yhteisen selostuksen häneltä ja hänen vaimoltaan, joka ei kirjoittanut virheettömämmin kuin hänen nuori huimapää puolisonsakaan; kirje uhkui kiitollisuutta, rakkautta ja kuuliaisuutta leskivarakreivitärtä kohtaan, joksi lady-parkaa nyt nimitettiin. Tämän kirjeen ohella (se luettiin perheneuvottelussa, johon ottivat osaa varakreivitär, neiti Beatrix ja näiden muistiinpanojen kirjoittaja; hovineiti sanoi ja nuo toiset pitivät kirjettä mauttomana) tuli eversti Esmondille yksityinen kirje Frank-poloiselta; tämä kirje antoi uuden surullisen tehtävän everstille sopivan tilaisuuden tullen; hänen tuli ilmoittaa, että Frank oli nähnyt soveliaaksi "mr. Holtin kehoituksesta ja Clotildansa vaikutuksesta ja Taivaan pyhimysten siunaamana (kuten lordi juhlallisesti sanoi), muuttaa uskontoa päästäkseen sen kirkon helmaan, jonka helmaan hänen hallitsijansa, useat hänen perheensä jäsenistä ja suurin osa sivistynyttä maailmaa kuului." Ja lordi lisäsi jälkikirjoituksenkin, jonka innoittavan hengen Esmond hyvin tunsi, sillä siinä oli aivan väärentämätön jesuiittakoulun leima ja se poikkesi niin kokonaan Frank-poloisen tavallisesta ajatus- ja kirjoitustavasta; siinä hän muistutti Esmondia siitä, että tämäkin syntymästään kuului siihen kirkkoon sekä lupasi rukoilla pyhimyksiä (tosiaankin arvaamaton etu!) äitinsä ja sisarensa kääntymisen puolesta.
Vaikka Esmond olisi halunnutkin säilyttää tämän salaisuuden, niin ei hän voinut; sillä parin päivän perästä siitä kuin hän oli saanut tämän kirjeen, oli Post-Boyssa sekä muissa julkaisuissa Brysselistä kirjoitus, jossa ilmoitettiin, että "nuori irlantilainen lordi, varakreivi C-stlew-d, joka juuri on tullut täysi-ikäiseksi ja joka viimeisissä taisteluissa on palvellut kovin ansiokkaasti hänen ylhäisyytensä Marlboroughn herttuan adjutanttina, on kääntynyt roomalaiskatoliseen uskoon Brysselissä ja kulkenut juhlakulkueessa avojaloin, vahakynttilä kädessään." Surullisen kuuluisan mr. Holtin, joka viimeisen hallitsijan aikana oli toiminut Jaakon puoluelaisten asiamiehenä ja jonka kuningas Wilhelm useita kertoja oli armahtanut, sanottiin Post-Boyssa aiheuttaneen tämän kääntymyksen.
Lady Castlewood oli näistä uutisista yhtä masentunut kuin Beatrix oli niistä vihainen. "Niinpä ei Castlewood siis enää ole meidän kotimme, äiti", virkkoi hän. "Frankin vierasmaalainen vaimo tuo sinne rippi-isänsä ja päivällispöydässä tarjotaan sammakoita ja kaikki Tusherin ja isoisäni saarnat ovat veljeltäni menneet hukkaan. Useinhan vakuutinkin, että tapat hänet katekismuksella ja että hän muuttuu pahaksi heti, kun hän vapautuu äidin ohjausnuorista. Niin, äiti, sinä et halunnut uskoa, että tuo nuori syntipukki vain kujeili kanssasi ja ettei tuo kelmi, Tusher, ollut sopiva hänen ohjaajakseen. Oh, nuo papit, minä vihaan niitä kaikkia!" virkkoi neiti Beatrix lyöden kätensä yhteen. "Samoja he ovat, jos he pukeutuvat solkikenkiin ja messukasukkoihin tahi ovat parrakkaita ja avojalkaisia. Eräskin hirveä irlantilaishylky ei milloinkaan sunnuntaisin pysy hovista poissa ja lavertelee siellä minulle kohteliaisuuksiaan, inhoittava mies; ja jos haluat tietää mitä papit ovat, tulee sinun nähdä hänen käytöksensä ja kuulla hänen arvostelevan omaa kutsumustaan. Kaikki he ovat yhtä maata, olivatpa piispoja tai Buddhan pappeja tai intialaisia fakiireja. He pyrkivät hallitsemaan ja peloittavat meitä tulevaisella valtakunnalla; ja julkisuudessa he kantavat hurskasta naamaa ja odottavat, että me polvistuisimme ja pyytäisimme heidän siunaustaan; ja he punovat juonia ja kietovat pauloihinsa ja panettelevat ja juoruavat pahemmin kuin paatunein hovimies tai ilkein eukko. Minä kuulin tämän mr. Swiftin eräänä päivänä ivailevan hänen ylhäisyytensä Marlboroughn herttuan rohkeutta. Mokomakin Dublinin tolvana! hän uskaltaa sanoa sellaista hänen ylhäisyydestään siksi, ettei tämä ole suosiossa. Ja irlantilainen soittaa suutaan toivoen, että hänen majesteettinsa saisi sen kuulla sekä hyvitelläkseen ja imarrellakseen mrs. Mashamia. Sanotaan Hannoverin vaaliruhtinaalla olevan tusina rakastajattaria hovissaan Herrenhausenissa; ja jos hänestä tulee meidän kuninkaamme, niin vakuutan, että piispat ja mr. Swift, joka myös pyrkii siihen virkaan, mielistelevät ja imartelevat heitä. Voi noita pappeja synkkine naamoineen! Minä olen kyllästynyt heidän kirjainten seulomiseensa ja kaapujensa kahinaan. Minä haluaisin päästä maahan, missä niitä ei olisi, tahi kääntyä kveekariksi ja siten päästä heistä. Sen minä tekisin, mutta heidän vaatepartensa ei ole pukeva ja minun vartaloni on vallan liian kaunis peitettäväksi. Eikö totta, serkku?" Ja hän vilkaisi ensin itseensä ja sitten kuvastimeen, joka vilpittömästi julisti hänelle, että ei kauniimpia kasvoja eikä vartaloa oltu milloinkaan nähty.
"Minä tein tuon hyökkäyksen pappeja vastaan", sanoi Beatrix jälkeenpäin, "haihduttaakseni armaan äiti-raukan huolia Frankin suhteen. Frank on yhtä turhamainen kuin tyttö, serkku. Sanotaan tyttöjä turhamaisiksi! Mitä me olemme teidän rinnallanne? Oli helppo huomata, että ensimmäinen nainen tai ensimmäinen messupuku tekisi Frankista narrin — pidän katolisia pappeja ja naisia yhtä vaarallisina hänelle. Me punomme aina salaliittoja; me emme ole vastuunalaisia niistä valheista, joita latelemme; aina me imartelemme tai mielistelemme tai uhkaamme; ja aina saamme aikaan pahaa, eversti Esmond — ota sanani varteen, sillä minä tunnen maailmaa, sir, ja minun on luotava oma tieni siinä. Minä näen aivan selvästi, miten Frankin avioliitto oikein järjestettiin. Kreivi, meidän appemme, on aina kahviloissa ja kotoa poissa. Kreivitär, äitimme, on aina keittiössä päivällisvalmistuksia johtamassa. Sisaremme kreivitär on spinettinsä ääressä. Kun mylord tulee ilmoittamaan sotaan lähdöstään, ihana Clotilda purskahtaa itkuun ja pyörtyy, kas näin; lordi ottaa hänet syliinsä — ei serkku, pysy vain kauniisti paikallasi — hän itkee lordin olkaa vasten ja lordi sanoo: 'Oi jumalainen, ihailtu, armas Clotildani, onko sinun ikävä minusta erota?' 'Oi, oma Francisconi', virkkoi tämä, 'oi minun lordini.' Ja samassa äiti ja joukko nuorempia veljiä, joilla on viikset ja pitkät miekat, tulee keittiöstä, jossa he ovat syöneet leipää ja sipulia. Ota sanani varteen, kaikki tuon naisen sukulaiset ovat Castlewoodissa kolme kuukautta hänen saapumisensa jälkeen — vanha kreivi ja kreivitär ja nuoret kreivit ja kaikki pikku kreivittäret, hänen sisarensa. Kreivit! joka ainut noista hylyistä kehuu olevansa kreivi. Guiscard, joka surmasi mr. Harveyn, sanoi olevansa kreivi; minä luulen, että hän oli parturi. Kaikki ranskalaiset ovat joko partureita — tyhmyyksiä, älä väitä vastaan — tanssimestareita tai katolisia pappeja." Siten liverteli Beatrix loppumattomiin.
"Kuka on sinua opettanut tanssimaan, Beatrix-serkku?" kysäisi eversti.
Beatrix lauloi menuetin säveltä, teki syvän niiauksen ja suoristautui sitten ojentaen eteenpäin maailman sievintä pikku jalkaa. Hänen äitinsä saapui Beatrixin ollessa tässä asennossa; mylady oli ollut rukouskammiossaan, sillä häneen oli vaikuttanut Frank-poloisen kääntymys kovin raskaasti. Tuo huimapää tyttö juoksi äitinsä luo, kietoi käsivartensa tämän vyötärölle, suuteli häntä ja koetti saada tämän tanssimaan, sanoen: "Älä ole hupsu, sinä hyvä pikku äiti, äläkä itke sitä, että Frank on kääntynyt katolilaiseksi. Mikä näky hän onkaan ollut valkoinen lakana ympärillään ja kynttilä, kädessään kävellessään juhlakulkueessa avojaloin." Ja Beatrix potkaisi jaloistaan pienet kenkänsä — mitä ihmeellisimmät pikku kengät, joissa oli ihmeelliset korkeat punaiset korot — Esmondin katse osui toiseen, kun se putosi aivan hänen viereensä — ja otti mitä hullunkurisimman ilmeen ja marssi edestakaisin huoneessa pitäen Esmondin keppiä vahakynttilänä. Vaikka lady Castlewood olikin surun vallassa, ei hän saattanut olla nauramatta ja Esmond puolestaan katseli tyttöä ihailulla, jota tämän ihanan olennon näkeminen hänessä aina herätti: hän ei ollut koskaan nähnyt ketään naista niin ylvästä, säihkyvää ja kaunista.
Marssinsa lopetettuaan Beatrix ojensi jalkansa kenkää varten. Ja eversti kumartui sitä auttamaan. "Jos sinä rupeat paaviksi, niin minä käännyn katolilaiseksi", virkkoi hän; ja Hänen Pyhyytensä antoi hänelle luvan suudella pientä sukan peittämää jalkaa, ennenkuin hän pani siihen kengän.
Äiti alkoi liikutella jalkojaan tämän toimenpiteen, kestäessä, ja Beatrix, jonka kirkkailta silmiltä ei voinut mitään salata, huomasi tuon pienen kärsimättömyyden merkin. Hän juoksi syleilemään äitiään ja huudahti kuten tavallisesti: "Oi, sinä hupsu pikku äiti! Sinun jalkasi ovat ihan yhtä sievät kuin minunkin", sanoi hän. "Niin ne ovat, serkku, vaikka hän peittää ne; mutta suutarimme kyllä voi ilmoittaa sinulle, että hän tekee meille molemmille samalla lestillä."
"Sinä olet minua pitempi, armaani", sanoi hänen äitinsä ja hänen suloiset kasvonsa kävivät kauttaaltaan punaisiksi, — "ja — ja kättäsi, kultaseni, serkkusi haluaa, eikä jalkaasi"; lady sanoi tämän hermostuneesti nauraen; siinä naurussa oli enemmän kyyneliä kuin iloa ja lady painoi päänsä tyttärensä siroa olkaa vasten niin, että se kokonaan peittyi. He muodostivat yhdessä kovin kauniin kuvan ja näyttivät sisarusparilta — tuo suloinen, yksinkertainen kypsyneempi nainen näytti nuoremmalta kuin hän oli ja hänen tyttärensä, joskaan hän ei näyttänyt tätä vanhemmalta, näytti jotenkin sentään käskevän sävynsä ja lumoavan käytöksensä puolesta — ne tekivät hänet muita naisia huomatummaksi — äitiään arvokkaammalta ja tämän suojelijalta.