"Mutta voi!" huudahti emäntäni, toipuen tästä kohtauksesta ja saaden tavallisen surullisen ilmeensä: "on häpeä, että me nauramme ja iloitsemme päivänä, jolloin meidän tulisi polvistua ja rukoilla anteeksi."
"Miksi meidän tulisi rukoilla anteeksiantamusta?" kysäisi nenäkäs miss Beatrix — "vain siksikö, että Frank on saanut päähänsä paastota perjantaisin ja palvella pyhäin kuvia? Tiedäthän, äiti, että jos olisit syntynyt katolilaisena, niin olisit myös pysynyt katolilaisena kuolinpäivääsi asti. Se on kuninkaan ja muutamain kaikkein parhaimpain uskonto. Minä puolestani en tunne pienintäkään kaunaa sitä kohtaan, ja minun mielestäni ei kuningatar Elisabeth ollut hituistakaan parempi kuningatar Mariaa."
"Ole vaiti, Beatrix, älä leiki pyhillä asioilla ja muista ketkä ovat vanhempasi!" huudahti lady. Beatrix järjesteli nauharuusukkeitaan ja oikoi laskoksiaan ja teki monenmoisia harmittavan herttaisia liikkeitä peilin ääressä. Se tyttö ei ainakaan ollut ulkokultainen. Häntä ei koskaan siihen aikaan voitu saada ajattelemaan muuta kuin maailmaa ja omaa kauneuttaan; hänellä ei tuntunut olevan enemmän hartaudentuntoa kuin muutamilla ihmisillä on musikaalisuutta, he kun eivät kykene erottamaan laulua toisesta. Esmond huomasi tämän vian hänessä samoin kuin hän huomasi paljon muitakin. Beatrix Esmondista tulisi huono vaimo, hän ajatteli, jokaiselle, joka on ruhtinasta alempi arvoltaan. Hän oli syntynyt loistamaan suurissa juhlissa ja koristamaan palatseja ja käskemään kaikkialla — johtamaani valtiollisia juonitteluja tai koristamaan kuningattaren saattuetta. Mutta köyhän miehen lasten sukkien parsiminen kodikkaan pöydän ääressä ei ollut sopivaista työtä hänelle tai ainakin se oli sellaista, jota yrittämään hän ei olisi vaivautunut. Hän oli ruhtinatar, vaikka hänellä tuskin oli penninkään omaisuutta; ja eräs hänen alamaisistaan — totisesti arvottomin ja rakastunein hylky, joka koskaan on ryöminyt naisen edessä — oli tämä onneton herra, joka kahlehti järkensä, arvostelukykynsä, vapautensa, kätensä ja jalkansa ja alistui hänen valtaansa.
Ja kukapa ei tietäisi miten armottomasti naiset sortavat, kun he saavat hallita? Ja kukapa ei tietäisi miten hyödytöntä neuvominen on? Voisin antaa hyviä neuvoja jälkeläisilleni, mutta tiedän, että he kulkevat omaa tietään välittämättä isoisänsä opetuksista. Mies saa oman kokemuksensa naisista eikä välitä kenenkään puheista; eikä se nuori mies, joka niistä välittää, tosiaankaan ole penninkään arvoinen; Minähän se rakastan tuota naista eikä vanha isoäitini, joka minua neuvoo; minähän olen arvioinut sen, jonka haluan omistaa, ja minä tiedän, minkä hinnan haluan siitä maksaa. Teille se saattaa olla arvoton, mutta minulle se on koko elämä. Jos Esmondilla olisi ollut Suuren Mogulin kruunu ja kaikki hänen timanttinsa tai kaikki Marlboroughn herttuan rahat tai kaikki Vigon luona uponnut kulta, hän olisi antanut ne kaikki tästä naisesta. Pitäkää vain häntä narrina: narri on hallitsijakin, joka antaa puolet vallastaan pienestä kyyhkysen munan kokoisesta kristallista, jota sanotaan timantiksi; samoin rikas aatelismies, joka menee vaaraan ja kuolemaan ja kuluttaa puolet elämästään ja kaiken rahansa, juonitellessaan sinistä ritarinauhaa; samoin on hollantilainen kauppias, jonka on tiedetty maksaneen kymmenentuhatta kruunua yhdestä tulppaanista. Kaikilla meillä on joku erikoinen palkkio, jota pidämme arvossa ja jonka vuoksi jokainen elinvoimainen mies uskaltaisi elämänsä. Joku saattaa pyrkiä suureen kuuluisuuteen oppineisuudellaan; toinen haluaa olla muodinmäärääjä ja kaupungin ihailema; toinen taas haluaa suorittaa suuren taideteoksen tai kaunokirjallisen luomistyön ja kulkea kuolemattomuuteen sitä tietä; toisella taas on eräänä elämänsä ikäkautena pyrkimyksenä ja tarkoitusperänä nainen.
Esmond voi muistaa useita keskusteluja, joita hänellä oli lähimpien ystäviensä kanssa ollessaan tämän intohimon lumoissa; nämä kiusasivat tavallisesti Ritari Murhemuotoamme hänen kiintymyksensä johdosta Beatrixiin, sillä hän ei yrittänytkään salata tätä tunnetta. Ja hän käytti tavallisesti seuraavanlaatuisia vastauksia ystäviensä ivailuun. "Olkoon, että olen narri", virkkoi hän; "ja en ole teitä parempi, mutta ette tekään ole minua parempia. Teilläkin on omat tyhmyytenne, joiden hyväksi uurastatte, suokaa siis minun pitää omani. Mitä imarteluja kumarrut sinä, mr. St. John, kuiskaamaan erään kuningattaren suosikin korvaan? Mitä uuvuttavia öitä ei maailman laiskin mies kestäisi ja hylkäisi pulloaan ja parhaita toverejaan, hylkäisi Lais'in helmaa, jossa hän mielellään haukottelisi, valmistaakseen puheen, joka on pelkkää valhetta ja jossa imarrellaan kolmeasataa tyhmää maalaisherraa Alahuoneessa ja yritetään saada humalaiset hurraamaan 'Lokakuun kerhossa'. Kuinka useita päiviä saatatkaan viettää tärisevissä vaunuissasi (mr. Esmond ratsasti usein, erittäinkin myöhempinä aikoina, tuon ministerin kanssa Windsoriin) kuinka monia tunteja saatatkaan seisoa luuvaloisilla jaloillasi — sinä, maailman ylpein mies, joka et ole kumartunut Jumalan eteen sen jälkeen kuin olit poika ja siinä asennossa kuiskailet, imarrellen, melkeinpä ihaillenkin tyhmälle naiselle, joka usein on sekapäinen liian paljosta lihan syömisestä ja juomisesta, silloin kun herra ministeri saapuu hänen vastaanottoonsa. Jos minun pyyteeni on turhamaista, niin on myös sinun yhtäläistä sitä." Silloin alkaa ministeri niin ylitsevuotavaisen kaunopuheliaisuuden tulvan, että ei tämä kynä kykene enää sitä jäljentämään; hän puolustelee kunnianhimoista suunnitelmaansa ja osoittaa sen suuren hyödyn, minkä hän tekee, isänmaalleen päästyään sen tunnustetuksi päämieheksi. Hän tukee mielipidettään muutamilla sopivilla kreikkalaisilta ja roomalaisilta auktoriteeteilta lainatuilla lauselmilla (senlaatuista oppia hän melkein kerskaillen käytti) ja rehentelee ylimielisesti niillä keinoilla ja halpamaisuuksilla, joilla hän saa narrit itseään seuraamaan, lahjoo tai vaientaa vastustajat, käännyttää epäilijät ja saa vihamiehet kunnioituksesta pelästymään.
"Minä olen Diogenes", virkkoi Esmond naurahtaen, "joka pääsee ajelulle Aleksanterin vaunuissa. Minulla ei ole laisinkaan halua voittaa Dareiosta eikä kesyttää Bukefalosta. Minä en halua sitä, mitä te haluatte: suurta nimeä tai korkeata asemaa — niiden saaminen ei tuottaisi minulle minkäänlaista iloa. Minua ei pidätä niitä tavoittelemasta hyve vaan maku; ja minä tiedän että se, mitä minä haluan, on yhtä turhamaista kuin sekin, mitä saadaksenne te ponnistelette. Älkää moittiko minua turhamaiseksi, jos sallitte sen itsellenne; naurakaamme mieluummin niille ja itsellemme ja toisillemme."
"Jos lumoojasi pysyy taipumattomana", virkkoi St. John, "niin hän saattaa pitää sinua kaksikymmentä vuotta itseään piirittämässä ja antautuu sitten, kun tulet seitsenkymmenvuotiaaksi ja hän itse kelpaisi isoäidiksi. Minä en väitä, ettei naisen pyydysteleminen olisi yhtä miellyttävää huvia kuin muunlaatuinenkin metsästys", lisäsi hän, "mutta minä olen puolestani huomannut, ettei se otus juokse tarpeeksi pitkälle. Ne antautuvat liian helposti — sen vian olen minä niissä havainnut."
"Se riista, jota sinä pyydystelet, on tottunut joutumaan kiinni ja kaatumaan", virkkoi mr. Esmond.
"Mutta Dulcinea del Toboso lienee sentään verraton?" ilkamoi toinen. "No niin, kelpo Harry, hyökkäile sinä vain tuulimyllyjä vastaan, kenties et ole muita hullumpi", lisäsi St. John huokaisten.
III luku.