ERÄS LUKU "SPECTATORISTA".
Kärsineekö kukaan nuori herra jälkeläisistäni lemmentuskaa lukiessaan näitä vanhan isoisänsä muistiinpanoja? Sille löytyy eräs nöyryyttävä parannuskeino, mutta se on helppo ja sopii juuri tuolle taudille, — tulee koettaa paikan muutosta. Esmond poistui rakastettunsa luota ja parantui useita kertoja; hän palasi uudestaan Beatrixin luo ja sai taas heti tuon kuumeen. Esmond vakuutti itselleen, että hän voisi poistua tämän luota ja unohtaa tämän ainiaaksi — ja siten hän kykeni hyvin vaimentamaan tuon kiihkon ja kaihon, joka häntä kalvoi hänen ollessaan Beatrixin luona; mutta heti kun hän palasi, alkoi hänen tuskansa taas uudestaan. Hän oli tosiaankin naurettava ja säälittävä olento, sillä sääliäkään ei riittänyt enää muilta kuin hänen armaalta emännältään, lady Castlewoodilta, jonka hellään huostaan hän uskoi kaikki surulliset salaisuutensa ja joka ei koskaan väsynyt häntä kuulemaan eikä puhumaan hänen hyväkseen.
Toisinaan luuli Esmond itsellään olevan toivoa. Sitten häntä alkoi epätoivo kalvaa rakastettunsa hulluttelun tai liehittelyn johdosta. Oli päiviä, jolloin he olivat kuin veli ja sisar tai parhaimmat ystävät — Beatrix oli yksinkertainen, hellä ja viehättävä ja Esmond oli sanomattoman onnellinen hänen ystävällisyydestään. Mutta yht'äkkiä muuttui taas kaikki. Joko oli Esmond liian tunkeileva ja vihjasi rakkauteensa, jolloin Beatrix heti torjui hänet ja loukkasi hänen turhamaisuuttaan; tai oli Esmond mustasukkainen, syystä kyllä, jollekin uudelle ihailijalle tai jollekin rikkaalle vasta kaupunkiin saapuneelle herralle, jolle tämä parantumaton kiemailija asetteli pyydyksiään. Kun Esmond pani vastalauseensa virkkoi pieni kapinoitsija: "Kuka sinä olet? Minä kuljen omaa tietäni, hyvä herra, ja se tie vie aviomiehen luo; sillä tiellä minä en kaipaa sinua. Minä olen parempia varten, eversti, parempia varten — kuuletko sen? Saattaisit kelvata, jos sinulla olisi maatilus ja jos olisit nuorempi. Mitä, sanot olevasi minua vain kahdeksan vuotta vanhempi! pyh! Sinä olet sata vuotta vanhempi. Sinä olet kovin, kovin vanha Murhemuoto, ja minä tekisin sinut onnettomaksi; se olisikin ainoa lohdutus, mikä minulla olisi, jos menisin kanssasi naimisiin. Mutta sinulle ei jää tarpeeksi rahaa pitää kissaakaan siistinä, kun olet maksanut miespalvelijasi ja taloudenhoitajasi laskut. Luuletko sinä, että minä haluan asua vuokrahuoneistossa ja kääntää nuorasta lampaanpaistia sillä välin kuin teidän armonne hoitaa lasta? Lorua! Miksi et saanut päästäsi pois tuota hulluutta sodassa ollessasi? Olet palannut surullisempana ja synkempänä kuin milloinkaan. Sinä ja äiti sovitte hyvin yhteen. Voisitte näytellä Darbya ja Joania ja pelata knorria elämänne loppuun saakka."
"Sinä sentään myönnät maailmanmielisyytesi, Trix-poloinen", virkkoi hänen äitinsä.
"Maailmanmielisyyteni! Niin, sievä rouvaseni, luuletteko minun olevan lastenkamarissa, missä mörköjä pelätään? Maailmanmielisyyteni, niinkö; ja mitä pahaa, rouva, on siinä, että haluan elää mukavasti? Kun sinä olet poissa, rakkahin olento, tai kun minä olen sinuun väsynyt ja olen juossut pois, niin minne menen? Menenkö lasten ylihoitajattareksi paavinuskoiselle kälylleni ja vien lapsia raittiiseen ilmaan ja kuritan niitä ja panen ne nukkumaan, kun ne ovat pahoja? Rupeanko Castlewoodin ylimmäiseksi palvelijattareksi joutuakseni Tom Tusherin kanssa naimisiin? Merci[Kiitoksia] Minä olen ollut ihan tarpeeksi kauan Frankin nöyrin palvelija. Miksi en ole mies? Minulla on kymmenen kertaa niin paljon järkeä kuin Frankilla, ja jos minä olisin saanut kantaa — no, no, ei teidän armonne tarvitse peljätä — jos minä olisin saanut kantaa miekkaa ja pitää peruukkia tämän vaipan ja vaateparren asemasta, minkä luonto on minulle määrännyt (vaikka se on kylläkin sievä, — serkku Esmond, sinä menet huomenna pörssiin ja hankit ihan samanlaista nauhaa kuin nämä ruusukkeet, kuuletko sir?) niin minä olisin tehnyt nimemme huomatuksi. Myöskin Murhemuoto tässä olisi tehnyt nimestämme jotain, jos hän olisi sitä edustanut. Lordi Murhemuoto olisi ollut erinomainen. Niin, sinulla on siro käytös ja sinusta olisi tullut kovin täsmällinen ja juhlallinen puhuja." Ja nyt alkoi Beatrix matkia Esmondin käyttäytymistä ja puhetapaa tälle itselleen niin hassunkurisesta että hänen emäntänsä purskahti nauruun ja Esmond huomasi itsekin, että tuossa leikillisen ilkeässä jäljittelyssä oli jotain yhdenlaisuutta.
"Niin", virkkoi Beatrix, "minä juhlallisesti vakuutan, myönnän ja tunnustan, että tarvitsen hyvän miehen. Mitäpä pahaa siinä olisi? Minun kasvoni ovat omaisuuteni. Kuka haluaa? — ostakaa, ostakaa, ostakaa! Minä en osaa tehdä työtä enkä kehrätä, mutta minä osaan pelata kahtakymmentäkolmea korttipeliä. Minä osaan tanssia kaikkein uusimmat tanssit ja metsästää peuraa ja luulenpa osaavan ampua lennosta. Minä osaan puhua yhtä ilkeästi kuin joku muukin minun ikäiseni nainen ja minä tunnen tarpeeksi monta juttua huvittaakseni oikullista puolisoa ainakin tuhat yksi yötä. Minulla on hyvä maku pukeutumiseen, timantteihin, uhkapeliin ja vanhaan porsliiniin nähden. Minä pidän sokeriluumuista, marines-pitsistä (se, jota minulle toit, serkku, on oikein somaa), oopperasta ja kaikesta, mikä on hyödytöntä ja kallista. Minulla on marakatti ja pieni murjaanipoika — Pompey, sir, mene ja tarjoa suklaata eversti Murhemuodolle — ja papukaija ja pyykoira ja minun täytyy saada mies. Kuuletko, Cupido?"
"Juu, missis!" virkkoi Pompey, pieni virnistelevä neekeri, jonka lordi Peterborow oli Beatrixille antanut ja jolla oli paratiisilintu turbaanissaan ja kaulus, jossa oli hänen emäntänsä nimi.
"Juu, missis!" virkkoi Beatrix lasta matkien. "Ja jos ei mies tule, täytyy Pompeyn mennä hakemaan."
Ja virnistelevä. Pompey poistui suklaatarjottimineen, ja miss Beatrix juoksi äitinsä luo ja lopetti vallattoman jaarituksensa tavalliseen tapaansa suudelmalla. Ei ollut ihme, että hänen hellä tuomarinsa antoi hänelle anteeksi sellaisen hyvityksen saatuaan.
Kun Esmond palasi kotiin, oli hänen terveytensä yhä heikko; hän vuokrasi, huoneiston lähellä emäntänsä taloa Kensingtonista. Hän kykeni ottamaan vastaan muutamia vieraita — vieläpä sellaisia, joista hän enin piti. Mr. Addison ja mr. Steele kunnioittivat häntä molemmat vierailullaan ja tyhjensivät lukemattomia laseja hyvää punaviiniä hänen asunnossaan, sillä välin kuin heidän isäntänsä haavansa tähden sai tyytyä terveysjuomaan ja velliin. Nämä herrat olivat whigeja ja Marlborough'n herttuan suuria ihailijoita, joten Esmond oli kokonaan toista puoluetta. Mutta heidän erilaiset valtiolliset katsantokantansa eivät estäneet herroja soveltumasta yhteen muissa asioissa, ja eräänä iltana kun Esmondin hyvä vanha suojelija, kenraaliluutnantti Webb astui keppeineen ja kainalosauvoineen everstin asuntoon (joka oli kauniilla paikalla Knightsbridgen varrella Lontoon ja Kensingtonin välissä vastapäätä puutarhoja) he myönsivät, että kenraaliluutnantti oli jalo ja urhoollinen soturi ja että häntä oli kohdeltu väärin Wynendaelin asiassa. Mutta kyllä kenraali nyt piti puolensa puheessa; ja jos mr. Addisonilla vain olisi ollut halua kirjoittaa Wynendaelin taistelusta runo, olisi hänellä nyt ollut tilaisuus kuulla selostus siitä satoja kertoja.