"Hänen puheensa, vaikka se olikin viekasta, sai minut vakuutetuksi siitä, että olin arvannut oikein. Hän käänsi keskustelun mitä naurettavimmin nimien kirjoittamistapaan; ja minä vastasin hänelle kaikkein naurettavimmilla ja inhoittavimmilla kohteliaisuuksilla, mitä osasin hänelle ladella. Yksi, jossa vertasin häntä lammikolle saapuvaan enkeliin, taisi mennä vähän liian pitkälle; en olisi sitä käyttänytkään, mutta sain siihen aiheen toisesta viime sunnuntain tekstistä, jonka me molemmat kuulimme, ja täytyihän minun hänelle vastata.

"Sitten hän teki kysymyksen, jonka tiesin itseäni odottavan, ja tiedusteli miten kirjoitan nimeni. "Rouva", vastasin minä pyörähtäen korollani, "minä kirjoitan sen y:llä." Sitten poistuin hänen luotaan, ihmetellen kaupunkilaisten kevytmielisyyttä, he kun niin helposti unohtavat ja tulevat ystäviksi, ja päätin hakea toisaalta toveria uskolliselle lukijallenne,

Cymon Wyldoats'ille."

"Te, mr. Spectator, tunnette oikean nimeni, missä ei ensinkään ole y-kirjainta. Mutta jos lady, jota olen nimittänyt Saccharissaksi, ihmettelee, miksi en enää saavu hänen teekutsuihinsa, niin ilmoitan hänelle tässä kunnioittaen syyn."

Ylläoleva on vertaus, jonka kirjoittaja nyt selittää. Jocasta ei ollut kukaan muu kuin miss Esmond, hänen majesteettinsa hovinainen. Hän oli kertonut mr. Esmondille tämän pienen jutun siitä, miten hän oli jossain tavannut erään herran ja unohtanut tämän nimen; silloin herra, jolla ei ollut sellaisia pahoja tarkoituksia kuin "Cymonilla" ylläolevassa jutussa, antoi juuri samanlaisen vastauksen kuin ylläoleva; ja me olimme kaikki huvitettuja ajatellessamme, miten vähän pikkuinen miss Jocasta-Beatrix oli hyötynyt juonestaan ja varovaisuudestaan.

"Cymon" taas oli tarkoitettu edustamaan teidän ja Beatrixin nöyrintä palvelijaa, tämän selityksen ja koko sepustuksen kirjoittajaa, jonka sepustuksen me olimme painaneet Spectatorin paperille mr. Steelen painossa aivan samalla tavalla kuin nuo kuuluisat lehtiset painettiin; oikean lehden asemesta pantiin sitten tämä lehti aamiaispöydälle. Mss. Jocasta, joka oli kovin henkevä, ei voinut elää, ellei hän saanut Spectatoria. teensä yhteydessä; tämän valhe_Spectatorin_ tarkoituksena oli vakuuttaa tuolle nuorelle naiselle, että hän itse oli kiemailija ja että "Cymon" oli kunniantuntoinen ja päättävä mies, joka näki kaikki hänen virheensä ja oli päättänyt iäksi katkaista kahleensa.

Sillä vaikka ihan tarpeeksi jo on sanottu tästä rakkausasiasta, — ainakin tarpeeksi osoittamaan kirjoittajan jälkeläisille miten yksinkertainen rakastunut narri heidän vanha isoisänsä oli, hän, joka haluaisi heidän pitävän itseään kovin viisaana vanhana herrana — niin ei kuitenkaan vielä ole kerrottu läheskään kaikkea, mikä koskee tätä asiaa; jos Esmond olisi lehdessään suonut sille niin paljon tilaa kuin se otti hänen ajastaan, niin hän väsyttäisi vallan näännyksiin sukulaisensa, ja hänellä olisi semmoinen hullutusten, tyhmyyksien, ilojen ja tuskain päiväkirja, jommoista ei kukaan edes vähänkin turhamainen mies halua jättää jälkeensä.

Sillä jos Beatrix hänelle nauroi tai rohkaisi häntä, jos hymyili tai oli kylmä ja soi hymynsä toiselle (vaikka Beatrix oli maailmanlapsi ja kunnianhimoinen ja kova ja huoleton, jommoiseksi hovielämä sekä sadat ihailijat, jotka tulivat hänen luokseen ja jättivät hänet, näyttivät hänet muuttavan), niin ei Esmond kuitenkaan milloinkaan, vaikka hän olisi kuinka koettanut, voinut saada Beatrixia mielestään. Esmond ajatteli häntä, aina, sekä kotona että kotoa poissa ollessaan. Jos Esmond näki nimensä Gazettessa tai sai sodassa vältetyksi tykin kuulan tahi jonkun suuremman vaaran, kuten hänelle usein tapahtui, hän ajatteli heti kun oli voittanut kunniaa tai välttänyt vaaran: "Mitä Beatrix siitä sanoo? Tuottaako tämä arvonimi tahi hengenvaara hänelle sellaista liikutusta taikka tuskaa, että hän tuntee suurempaa kiintymystä minuun?" Esmond ei voinut olla tuntematta tätä uskollista intohimoa sen enempää kuin hän voi estää silmiään näkemästä — kumpikin tuntui olevan hänelle luonteenomaista; ja vaikka Esmond tunsi hänen kaikki virheensä yhtä hyvin kuin hänen pahimmat solvaajansa, ja ymmärsi mikä tyhmyys avioliitto olisi sellaisen naisen kanssa, se liitto ei koskaan olisi voinut tuottaa hänelle viikkoa pitempää onnea, niin siitä huolimatta tällä Kirkellä oli lumousvoima, josta ei harhautunut miespoloisemme voinut vapautua, ja Esmond olikin paljon pitemmän aikaa kuin Odysseus (toinen keski-ikäinen upseeri, joka oli paljon matkustellut ja ollut sodassa vieraalla maalla) tämän lumoojattaren taikojen lumoama ja sokaisema. Poistuako hänen luotaan? Esmond ei voinut poistua hänen luotaan — kuten "Cymon" kertomuksessamme teki petolliselle ystävälleen — sen enempää kuin hän voi menettää eilisen tajunsa. Beatrixin oli vain ojennettava kätensä ja Esmond oli palaava miten kaukaa tahansa; jos Beatrix vain olisi sanonut hyljänneensä jonkun ihailijoistaan, olisi tuo hurmaantunut poloinen varmasti alkanut juosta hänen äitinsä talossa toivoen pääsevänsä hänen kosijainsa luetteloon, vaikka miespoloinen tiesikin, että hänet seuraavalla viikolla voitiin hyljätä. Jos Esmond hulluttelussaan olikin Odysseuksen kaltainen, niin oli myös Beatrix Penelopen kaltainen siinä, että hänellä oli kosijajoukko ja että hän päivä päivältä ja yö yöltä purki sen lumon kankaan ja kiemailun verkon, joilla hän kiehtoi ja huvitti heitä.

Osa Beatrixin kiemailua saattoi aiheutua hänen oleskelustaan hovissa, missä kaunis hovineito oli se valo, jonka ympärille tuhansia kavaljeereja leijaili; siellä hänellä oli aina ihailijapiiri ympärillään; nämä tunkeilivat kuuntelemaan hänen sukkeluuksiaan yhtä paljon kuin ihailemaan hänen kauneuttaan, ja hovissa hän puhui ja sai itse kuulla paljon roskaa, jommoista ei koskaan olisi voinut luulla Rachel Castlewoodin tyttären huulien lausuneen tai korvien kuulleen. Kun hovinaiset ja -herrat suorittivat palveluksiaan Windsorissa tai Hamptonissa, tekivät he ratsastusretkiä yhdessä — miss Beatrix, puettuna ratsumiehen takkiin ja päähineeseen, ratsasti etummaisena hirvikoirien jäljessä ja kiiti nuolena puistoaitojen yli parvi nuoria miehiä kintereillään. Joskin englantilaiset ladyt olivat tähän aikaan maalla maailman puhtaimpia ja kainoimpia naisia, niin englantilaiset kaupunkilais- ja hovinaiset soivat itselleen sensijaan puheessa ja käytöksessä vapauksia, jotka eivät olleet siveitä eivätkä puhtaita; ja muutamat heistä ottivat vapauksia, joita ne, jotka enin naissukua rakastavat, eivät milloinkaan sille myöntäisi. Sukuni herrat, jotka seuraavat jälkiäni (sillä en kehoita sukuni naisia tekemään senlaatuisia tutkimuksia), voivat mr. Congreven ja tri Swiftin sekä eräiden muiden teoksista saada käsityksen aikamme keskustelusta ja tavoista.

Englannin kaunein nainen v. 1712, jolloin Esmond palasi isänmaahansa, oli korkeasukuinen, vaikka totta kyllä varaton, älykäs ja hurmaava Beatrix Esmond, nyt kuudenkolmatta vuotias ja yhä Beatrix Esmond. Sadoista ihailijoistaan hän ei ollut valinnut ainoatakaan puolisokseen, ja ne, jotka häntä olivat kosineet, hän oli hyljännyt ja vielä useammat olivat luopuneet hänestä. Hänen aikanaan oli jo melkein kymmenen vuoden kuluessa joka vuosi tullut kaunotarsato ja tosi aviomiehet olivat sen leikanneet — käyttääksemme maanviljelysvertausta — ja jo kauan sitten kauniisti korjanneet. Hänen omat ikätoverinsa olivat jo vakavia äitejä; tytöt, joilla ei ollut hituistakaan hänen sulojaan eikä hänen älyään, olivat tehneet hyviä naimiskauppoja ja vaativat nyt etuoikeuksia naimattomalta naiselta, joka vielä hiljattain oli tehnyt heidät naurunalaiseksi ja loistanut heidät varjoon. Nuo nuoret kaunottaret alkoivat pitää Beatrixia vanhanapiikana ja ilkkuivat hänelle ja nimittivät häntä Kaarle II:n aikalaiseksi ja tiedustelivat eikö hänen kuvaansa ollut Hampton Courtin muotokuvakokoelmassa? Mutta Beatrix hallitsi yhä ainakin yhden miehen sydämessä ylväämpänä kaikkia noita pikku neitejä, jotka olivat nuorten miesten maljojen esineinä, ja Esmondin silmissä hän oli aina täydellisen ihana ja nuori.