"Ei hitossa", virkkoi toinen; "hän puoltaa meidän uskoamme kuten hänen velvollisuutensa on, mutta hän ei siltä luovu omastaan. Urospeura ja pantteri saavat ajaa samoissa vaunuissa, kautta Jupiterin! Vanhurskaus ja rauha suutelevat toisiaan ja me saamme tänne isä Massillonin kävelemään Paavalin kirkon holvikaarrokseen tohtori Sacheverelin rinnalle; lisää viiniä; juokaamme hyvän asian malja polvillamme — hitto vie, juokaamme se polvillamme!" Hän oli aivan hämmentynyt ja kiihtynyt viinistä.
"Mutta jos kaunis asia möisi meidät ranskalaisille kuten hänen isänsä ja setänsä häntä ennen?" virkkoi Esmond, jolla aina oli synkät ennakkoluulonsa.
"Möisi meidät ranskalaisille", kertasi Bolingbroke; "pelkääkö yksikään englantilainen herrasmies sitä? Sinä, joka olet nähnyt Blenheimin ja Ramillies'n pelkäät ranskalaisia? Meidän molempain esi-isät, kuten myös urhean vanhan Webbin tuolla, ovat sadoissa taisteluissa otelleet ranskalaisten kanssa, ja meidän lapsemme ovat valmiit tekemään saman. Kuka se taas tahtoi enemmän englantilaisia rintamalle? Serkkuni Westmorelandko? Möisi meidät ranskalaisille, pyh!"
"Hänen setänsä teki sen", virkkoi Esmond.
"Ja miten kävi hänen isoisänsä?" keskeytti St. John täyttäen taas maljansa. "Minä juon Englannin suurimman hallitsijan maljan, juon sen englantilaisen maljan, joka teki Englannista kuningaskunnan. Meidän suuri kuninkaamme tuli Huntingdonista eikä Hannoverista; meidän isämme eivät hakeneet hollantilaista hallitsijakseen. Tulkoon kuningas ja me pidämme hänet ja näytämme hänelle Whitehallin. Jos hän on kavaltaja, niin täällä on oikea paikka tutkia häntä. Ja onhan meillä yhtä suuria miehiä kuin milloinkaan aikaisemmin on ollut. Täällä on miehiä, jotka eivät pelkää vaaraa missään muodossa. Petturi! isänmaan kavallusta! peloittavatko sellaiset sanat meitä? Ovatko kaikki Oliverin miehet kuolleita tai hänen mainehikas nimensä unohdettu viidessäkymmenessä vuodessa? Eikö ole enää hänen vertaisiaan miehiä, yhtä suuria — niin, yhtä suuria? Eläköön kuningas! ja jos kuningaskunta epäonnistuu niin eläköön Brittein tasavalta!"
St. John täytti taas maljan, kohotti sen ilmaan ja tyhjensi kiivaasti, juuri kun kuului nopeasti lähestyvää pyörien kolinaa ja ajoneuvot pysähtyivät ovemme eteen, ja mr. Swift astui eteiseen kiireisen koputuksen ja pienen odotuksen perästä ja juoksi yläkertaan siihen huoneeseen, jossa olimme, kasvoillaan kovin huolestunut ilme. St. John aikoi juuri viinin kiihoittamana lausua jonkun hurjan sitaatin Macbethistä, mutta Swift esti hänet.
"Lopettakaa Jumalan tähden juontinne, mylord", virkkoi hän. "Minulla on kauheita uutisia."
"Onko kuningatar kuollut?" kysyi St. John tarttuen kiivaasti vesilasiin.
"Ei, Hamiltonin herttua on kuollut. Tunti sitten murhasivat Mohun ja Macartney hänet. He riitaantuivat tänä aamuna eivätkä antaneet herttualle aikaa edes kirjeen kirjoittamiseen. Herttua etsi muutamia ystäviään, ja nyt hän on kuollut; ja samoin myös Mohun, tuo verinen roisto, joka hänet tappoi. He taistelivat Hyde-puistossa juuri ennen auringonlaskua; herttua surmasi Mohunin ja Macartney tuli ja lävisti herttuan miekallaan, ja nyt on se koira paennut. Minulla on teidän vaununne alhaalla. Lähettäkää maan joka äärelle tieto ja ottakaa kiinni se roisto; menkäämme herttuan taloon ja katsokaamme onko hänessä enää elonmerkkejä."
"Oi Beatrix, Beatrix", ajatteli Esmond, "niin päättyi tyttö poloisen kunnianhimo."